Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin
mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä
sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen
anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.
Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään
pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen
surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen
kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin,
ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo
kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto,
oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen
ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla
tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi
hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan
nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi
ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut
maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli
somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö
koko niillä seuduin.
Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa
hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän
siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin
vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi
missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi
vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi.
Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki
ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain
halusi.
Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui
olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:
"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle,
tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko
paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen
myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen
minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn
kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä
tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen
te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne,
pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."
"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan
kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei
omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."
"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen
korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi
noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei
juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei
kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan
oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun
minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se
on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän
tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä
enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se
menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko
elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun
tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."
"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin
kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän
oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne
tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo
rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain
vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut
niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."
"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau
aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei
ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne.
En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"
"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen
holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä
pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut.
Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi,
joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan
omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä.
Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille
ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai
antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän
voisi sille mitään -- kummiraukka ei ole laskutaitoinen."
"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät
ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta
tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas,
että hän hämmästyi ja sanoi:
"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."
Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa
hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta
Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.
"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa,
niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."
"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette.
"En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle
sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen
arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja
voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."
"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa
uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta,
niin en tahdo sitä kieltääkkään."
Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä
kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.
"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät
myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."
"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin
pohjassa, jota en oikein ymmärrä."
Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä
Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka
saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän
oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö
esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen -- ja
yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille
neljäkymmentätuhatta frangia.
Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli
kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat
omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon
puhdasta rahaa yhtaikaa.
Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa,
niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän
vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun
hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:
"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä
tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta
pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin
seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän
vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä
maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit
antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin
sulhasen."
"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin
päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä
rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni
tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla
on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa,
jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."
"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä,
jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä
omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi
ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin
että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte
huonoon maineeseenne tulee, niin -- jos ette sitä ansaitse, niinkuin
mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja
pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä,
joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin
tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään
vaatia.
"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni,
niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus
epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi,
jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi
mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne.
Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa
nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan
saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen
tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki
kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja
piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin
tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä
nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan,
etten unohtaisi."
Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau
saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän
ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi
häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.