Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta
toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti.
Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin
päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen
poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa.
Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään
näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen.
"Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä",
ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia
ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa
minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."
Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin
vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut
halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette
häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista
pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta
heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli
saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita,
riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä
hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui
hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja
kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään
laulavan näin:
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."
Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan,
kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:
"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"
Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry
sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja
Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata
tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa.
He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista
asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa
hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä
oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua
onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla
yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin
koskaan ennen.
Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja
pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata
häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti,
hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei
heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt
jäädä taas kotipuoleensa.
"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte
myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene
sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten
mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua
vielä johonkuhun aikaan."
"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi
Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään
että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet
niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."
"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi
tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka
parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin
suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes
tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."
"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla
on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain
itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan
tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä
anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa.
Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni,
Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei
suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."
Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan
toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat
toisiaan.