Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä
kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että
hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä
ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei
käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä,
mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet
tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian
kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille
harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että
hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän
vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei
sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän
ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen
Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän
otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti
ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä
pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä,
ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys
mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään
osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten
hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään
muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet,
joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti
kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin
ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa,
joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä
huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä
erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys
tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka,
joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita
hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja
hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä
tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä
huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja
väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta,
sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista
korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä
ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan
häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä
enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen
kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin
säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo,
minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.
Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita,
torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen
hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan.
Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi
isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume
lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa
sydämessään.
Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan
sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui
tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai
toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi
kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä -- hän oli pitäjän
viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin
muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas
vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:
"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän
alkaisi pitää naisista."
"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein
nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina
siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt
muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä
kaikkia sentähden, että yksi heistä -- ja valitettavasti se ei ole
paras -- on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."
"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja
sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin
tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään.
Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja
omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei
unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä
Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin
naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria.
Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin
että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa
se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää
epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän
ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä
suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme,
jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin
tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta,
jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."
Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän
koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita
ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja
hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset
kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet
hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan
inhoavansakin heitä.
Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja
neuvonantajia, oli oma ajatuksensa:
"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan
Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä
hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään
kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin
useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme
tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa
tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen
kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää
keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa.
Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito
Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas
eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä
hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen
avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä
hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos
teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan
hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi
ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi
päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan
taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu.
Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten
pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet
liian suuren vallan tässä talossa."
Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti
Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille
kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli
ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta
nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos
kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä
Caillaudin neuvoa.
Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua
loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella,
että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut
oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi.
Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja
hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli
Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli
hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta
luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli
Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin,
viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli
yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin.
Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja
vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten
keskuuteen -- häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan
ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden
tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.