Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa
hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi
kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja
luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän
oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta
asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili
pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja
varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja
tämä häntä.
"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää
ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt
häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle
huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen.
Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin
kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että
hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos
vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan
sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen;
hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan
vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa.
Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä
on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden
mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki
pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran
sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota,
yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen
maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä,
joka ei voi itseään puolustaa."
Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi
hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran
kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä
näinkin:
"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on
saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni,
eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko,
Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen,
suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä
vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit
tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit
tehdä, on tulla minun langokseni."
"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei
tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."
Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry
isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta
käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa
ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi,
mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden.
Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin
ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että
ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi
saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti.
Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka
oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui
oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki
eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut
vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet
vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori
lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän
puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti
kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä
ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä,
kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia.
Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa
mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän
tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud
oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta
Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt
mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen
Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään
saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.
Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista
päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla
että tytön oli pitänyt tehdä niin -- siinä määrässä oikeudentuntoinen
ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän,
"ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen
kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää
hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan
ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle
veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa,
niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle
vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan.
Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä
saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin
velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja
sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa
emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta,
Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."
"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä.
Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin
teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä
viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että
annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan
hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."
Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen
liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli
aikaansaanut.
Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan
pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin,
sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli
sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän
ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.