XXX.

Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa

hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi

kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja

luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän

oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta

asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili

pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja

varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja

tämä häntä.

"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää

ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt

häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle

huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen.

Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin

kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että

hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos

vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan

sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen;

hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan

vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa.

Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä

on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden

mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki

pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran

sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota,

yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen

maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä,

joka ei voi itseään puolustaa."

Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi

hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran

kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä

näinkin:

"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on

saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni,

eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko,

Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen,

suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä

vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit

tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit

tehdä, on tulla minun langokseni."

"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei

tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."

Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry

isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta

käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa

ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi,

mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden.

Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin

ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että

ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi

saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti.

Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka

oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui

oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki

eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut

vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet

vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori

lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän

puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti

kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä

ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä,

kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia.

Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa

mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän

tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud

oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta

Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt

mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen

Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään

saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.

Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista

päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla

että tytön oli pitänyt tehdä niin -- siinä määrässä oikeudentuntoinen

ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän,

"ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen

kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää

hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan

ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle

veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa,

niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle

vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan.

Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä

saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin

velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja

sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa

emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta,

Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."

"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä.

Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin

teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä

viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että

annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan

hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."

Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen

liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli

aikaansaanut.

Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan

pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin,

sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli

sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän

ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.

Pikku Fadette: Kyläkertomus · 第 35 / 45 题