XXIX.

Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei

voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.

"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet

aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne

häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta

sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja

minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei

ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista

tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia,

niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin

on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä

syntyperänsä vuoksi syyttää."

"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry",

sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut

sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen

harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin

luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan,

niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani

estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä

isäntäsi luo."

"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään,

joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan

sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna

hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön,

ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."

Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä

Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry;

mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin

toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä

hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista

rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan,

mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu,

vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry

lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään

häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä

menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle

niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta

perheonnettomuuksista.

Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina

käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt

mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei

nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin

iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja

sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut

häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa

kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja

huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö

koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin

luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään

ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi

ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan

tulevaisuuteen.

"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että

näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme.

Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani,

sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin

paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön

kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on

ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi

kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen,

ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua

rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni,

niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä

minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi.

On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes

ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät

valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi

ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten

tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä

sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa

ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä

keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka

varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."

"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin

heittäydyn jokeen."

"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi",

sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun

joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin

kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha,

että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän

enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan

hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan

hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että

Heinäsirkkaraukkaani..."

Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen

täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta

maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen

ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten

lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän

surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin

hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää

tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä,

että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä

vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus.

Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä

todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla

paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse

meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."

Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui

aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa,

että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.

Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi

viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:

"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina

ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt

tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että

voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en

ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on

ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa

enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa.

Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä

tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta

tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut

tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta

hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan

kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta

hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä

tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana,

on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei

ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään

on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."

Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä

lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.

"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka",

sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku

Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että

menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä

sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle

jäähyväiset."

"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli

päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa

välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän

ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan.

Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää

kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."

Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä

pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin

viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.

Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi

poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten

että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea

eteenpäin.

Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:

"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet

mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies,

äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit

ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii

minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi,

että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry,

että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan

velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en

mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."

"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi

Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa

pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään

epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan

unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."

"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen,

ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä

vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin

sinä."

"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka

on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia,

eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."

"Minä voin, ja minä annan!"

"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole

milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et

varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit

pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et

voisi jättää minua tällä tavalla."

"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen

totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut.

Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin

rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."

"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin

onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin

minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin

sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin

sinäkin, se on varma!... Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut

minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta

levollisuudestasikin minua kohtaan."

"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko

oikein varma siitä?"

Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,

jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.

"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin

erehtynyt?"

"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette

yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on

kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan

kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään

kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla

kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä

tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa.

Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä,

koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet

ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa

polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia,

jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun

hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että

hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon

tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan

tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa

häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki

Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta,

koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun

poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui

hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin

se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian

aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin

sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata

hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen

vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."

Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli

Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin,

jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet

ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin

että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä

hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja

kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen

ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään

seuraamasta ja luvaten palata takaisin.