Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei
voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.
"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet
aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne
häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta
sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja
minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei
ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista
tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia,
niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin
on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä
syntyperänsä vuoksi syyttää."
"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry",
sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut
sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen
harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin
luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan,
niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani
estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä
isäntäsi luo."
"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään,
joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan
sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna
hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön,
ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."
Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä
Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry;
mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin
toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä
hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista
rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan,
mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu,
vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry
lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään
häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä
menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle
niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta
perheonnettomuuksista.
Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina
käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt
mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei
nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin
iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja
sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut
häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa
kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja
huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö
koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin
luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään
ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi
ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan
tulevaisuuteen.
"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että
näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme.
Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani,
sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin
paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön
kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on
ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi
kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen,
ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua
rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni,
niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä
minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi.
On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes
ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät
valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi
ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten
tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä
sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa
ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä
keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka
varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."
"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin
heittäydyn jokeen."
"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi",
sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun
joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin
kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha,
että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän
enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan
hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan
hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että
Heinäsirkkaraukkaani..."
Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen
täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta
maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:
"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen
ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten
lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän
surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin
hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää
tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä,
että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä
vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus.
Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä
todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla
paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse
meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."
Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui
aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa,
että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.
Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi
viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:
"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina
ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt
tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että
voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en
ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on
ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa
enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa.
Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä
tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta
tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut
tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta
hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan
kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta
hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä
tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana,
on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei
ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään
on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."
Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä
lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.
"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka",
sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku
Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että
menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä
sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle
jäähyväiset."
"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"
"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli
päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa
välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän
ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan.
Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää
kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."
Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä
pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin
viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.
Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi
poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten
että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea
eteenpäin.
Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:
"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet
mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies,
äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit
ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii
minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi,
että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry,
että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan
velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en
mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."
"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi
Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa
pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään
epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan
unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."
"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen,
ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä
vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin
sinä."
"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka
on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia,
eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."
"Minä voin, ja minä annan!"
"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole
milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et
varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit
pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et
voisi jättää minua tällä tavalla."
"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen
totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut.
Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin
rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."
"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin
onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin
minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin
sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin
sinäkin, se on varma!... Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut
minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta
levollisuudestasikin minua kohtaan."
"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko
oikein varma siitä?"
Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,
jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.
"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin
erehtynyt?"
"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette
yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on
kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan
kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään
kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla
kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä
tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa.
Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä,
koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet
ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa
polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia,
jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun
hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että
hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon
tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan
tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa
häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki
Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta,
koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun
poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui
hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin
se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian
aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin
sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata
hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen
vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."
Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli
Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin,
jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet
ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin
että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä
hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja
kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen
ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään
seuraamasta ja luvaten palata takaisin.