Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja
niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli
kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen
päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin
hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän
olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.
"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin,
jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet
jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään
sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää
tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset
luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan
hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä
luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin
ennenkin."
"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä
hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan -- pikku Fadette nimittäin
oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä.
"Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun,
ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia
joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole
varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että
sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä
päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet
ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua
tapaamaan yhtymäpaikallamme."
"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi
Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit
niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea
sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut
notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."
"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan
kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi
olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi
oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua
tavallista kärsivällisemmin."
"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi
Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa
ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki
kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi
suudella, vaikka saisin sata frangia."
"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin
minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa
heidänkin suudella itseäni."
"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry;
"minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."
Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei
huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti
kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.
Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei
yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti
niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa
henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti
kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne
kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin
epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa,
luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua
enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee
aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään.
Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin
yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En
sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut
semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin,
sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."
Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi
ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä
veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen
Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän
ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta
vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen,
ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."
Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo
miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että
se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli
häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena
osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut
milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.
"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau.
"Mutta hän tekee minkä voi, ja _kun_ hän voi, ei hän edes tarpeeksi
säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen
vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä
liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja
sitte saisin sitä katua koko elämäni."
Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa
virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen
terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli,
mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda
muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä
piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän
oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä
totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.
Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa,
ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan
tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli
jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja
Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.