Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin
silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan,
milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta
oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja
tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi
hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan
leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin,
ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet
olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei
ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta,
ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette
puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa
enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat
tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka
tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry
oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan
olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi
sen tiennytkin, -- Landry muuten salasi tarkoin tunteensa -- olisi
hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että
Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän
hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen
itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään
kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle,
jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin,
ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan.
Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt
kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden
suostumusta.
Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin
kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa
aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi
todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli
yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän
rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin
tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta
ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä
ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä,
oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi,
eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen
korkeintaan kättään puristaa.
Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat
toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä
määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin
hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä
määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko
tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä
viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse
Jeanet, Heinäsirkka.
Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt
suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja
ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa
perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin
opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja
kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan
saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään
tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.
"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun
pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan
yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen
on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen
talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin
minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki
minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että
jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin
uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin
poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät
hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan
saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia
häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole
milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in
mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri
ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen
esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin
hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko,
viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut,
ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi
että paholainen oli häntä pelännyt."
"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka
olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."
"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa
hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa
liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme
Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma,
niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia
eläviä ja kuolleita kappaleita."
Kun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla
ihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten
ajatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin
muut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli
kaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui
Landrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle
itselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän
ei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti
kunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta
Luojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.