XXIV.

Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet

jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry

lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi

jälleen puhua, sanoi hän:

"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa

ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle

enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä

siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."

"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole

hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja

kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."

"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille

uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä

vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja

ehkä vilpittömämmänkin, sillä _minä_ en ole mustasukkainen, ja

sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä

edistänyt."

"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse,

ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi,

Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä

yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani

kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua

suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."

Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette

todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja

kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma

ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan

omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.

Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin

ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja

juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta

hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen;

sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa

juurtuisi ja syventyisi.

Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei

enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin

siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan

olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut

lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut

sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli

hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka,

jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha

niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo

niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä

ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan

Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja

ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet

Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet

kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.

Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku

Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen

kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja

vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä

voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai

vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä

katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui

siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan;

jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä

aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta,

ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut

soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias

tai pahottaa kenenkään mieltä.

Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä

päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku

Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys

hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos

tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu

paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi

kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja -- sellaisia, jotka

hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille

kyläläisille isän ja äidin veroisia -- istui toisinaan Cossen suurten

saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia

ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä

lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa

myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan,

sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla

taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta

järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka

ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja

mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava

tyttö, jos vaan saa elää."

Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja

arvostelun alaiseksi, sanottiin:

"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei

ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti

suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on

myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt

saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."

"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on

muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa

olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime

kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen

hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän

sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein

uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja -- kukaties -- onhan niitä

ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä

on putkahtanut aivan kaunottaria."

"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian

käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika

Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme

hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi

hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin

kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata

äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä

tule tuhmia juttuja kuulumaan."

"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on

nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on

toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä

vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni

ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein

kauniisti ja kysyi kuinka voin."

"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä

Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä

esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa

mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät

he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."

"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen

Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen

viime Andochen-juhlassa?"

"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita

niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun

väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."

Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu

ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.

Pikku Fadette: Kyläkertomus · 第 29 / 45 题