Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet
jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry
lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi
jälleen puhua, sanoi hän:
"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa
ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle
enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä
siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."
"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole
hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja
kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."
"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille
uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä
vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja
ehkä vilpittömämmänkin, sillä _minä_ en ole mustasukkainen, ja
sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä
edistänyt."
"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse,
ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi,
Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä
yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani
kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua
suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."
Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette
todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja
kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma
ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan
omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.
Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin
ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja
juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta
hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen;
sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa
juurtuisi ja syventyisi.
Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei
enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin
siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan
olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut
lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut
sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli
hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka,
jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha
niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo
niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä
ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan
Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja
ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet
Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet
kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.
Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku
Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen
kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja
vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä
voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai
vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä
katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui
siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan;
jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä
aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta,
ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut
soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias
tai pahottaa kenenkään mieltä.
Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä
päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku
Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys
hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos
tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu
paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi
kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja -- sellaisia, jotka
hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille
kyläläisille isän ja äidin veroisia -- istui toisinaan Cossen suurten
saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia
ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä
lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa
myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan,
sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla
taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta
järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka
ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja
mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava
tyttö, jos vaan saa elää."
Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja
arvostelun alaiseksi, sanottiin:
"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei
ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti
suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on
myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt
saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."
"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on
muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa
olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime
kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen
hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän
sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein
uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja -- kukaties -- onhan niitä
ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä
on putkahtanut aivan kaunottaria."
"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian
käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika
Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme
hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi
hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin
kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata
äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä
tule tuhmia juttuja kuulumaan."
"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on
nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on
toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä
vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni
ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein
kauniisti ja kysyi kuinka voin."
"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä
Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä
esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa
mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät
he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."
"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen
Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen
viime Andochen-juhlassa?"
"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita
niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun
väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."
Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu
ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.