Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman
että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa
eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat
suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin
harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt,
Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.
"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka
niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani,
mutta niistä ei ole mitään hyötyä."
Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän
tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin
seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle
sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.
Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään,
niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö
kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.
"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni.
Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni
samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden
tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän
taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni
miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."
"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä
oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt
olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."
"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan
että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat
epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo
tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän
se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt
minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."
"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko
hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen
tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin,
että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."
"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän
sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"
"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme
sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä
hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."
Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti.
Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis,
pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot,
mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon
ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen
rakkaudentunnustuksensa vuoksi.
"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.
"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö
voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja
karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei
tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut
kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien
ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan
sinua, mutta että sinä et rakasta minua."
"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä,
sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry
tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin
valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle
anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja
harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."
"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun
suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä
edes minuun harmistua."
"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole
milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia
valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan
toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut
sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa
häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."
"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä
olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa,
sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella
syttyi minussa -- en oikein tiedä kuinka -- sellainen ystävyys
sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En
tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan
siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja
olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen
lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen
sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli
pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä,
sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti,
vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut
kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa
senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä
silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen
sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat
hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista
päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua
kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa.
Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä
luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin
muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin
että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin
sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty
rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette.
Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain
sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"
Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut
mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen,
että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen
vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta
nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä
että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille,
saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja
hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki
että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä,
että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette
maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.