Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka
häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä
taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan,
ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut.
Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin
tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa
tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."
Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko
elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli
hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään
työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä
punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä
vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.
Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi
tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli
eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei
samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin
Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa,
mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän
kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry
vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan
valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut
puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli
vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.
Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun
saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi
että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili
aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän
Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä
häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla.
Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut
kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin
palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.
Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun
häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli
kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja
tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin
puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa,
hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen
liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut
niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen
paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin
myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti
hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin
oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen
ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja
sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä,
oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi
hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä
kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa
ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin
tuomenkukat keväällä.
Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen
kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette
kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi
tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta
se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat
silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin,
että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on
lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja
nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei
estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua
hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun
loppuun saakka.
Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi
jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän
nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin
nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut
häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta
tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän
sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan
pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä
ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen
santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa
maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa
määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.