Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette
kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa
erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille.
Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet
päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku
Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa
tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää
mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi
kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran
jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa,
kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen
sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi
vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta
pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän
kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän
puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle
luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut
kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä
milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin
nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte
-- koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt
-- kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt
vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän
esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli
johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia
suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan
pienten kanssa.
Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena:
"Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan
kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua
vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."
Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta,
Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin
hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette
kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja
niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki
hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa
-- hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.
Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta
hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.
"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja
sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta
minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta,
ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt
saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni,
sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun
rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään,
joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi
kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea
raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet
minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä
olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"
"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen
koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla
oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa
hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun
halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle
anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan
aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan
olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta
olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin
milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka
minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä
ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse
näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen
olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla
katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa
pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta
hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo
suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes
rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän
tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."
Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta
nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien
pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että
Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon
puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten
suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin
Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että
nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa
muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei
ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan
pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli
kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun
hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että
uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään
voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.
Illalla hän meni Pricheen -- hän asui vain parin kolmen
pyssynkantomatkan päässä -- ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän
elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan,
lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen
kanssaan puhelemaan.
Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen
selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun
sekaantunut. -- "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen;
"hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on
neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin
mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja
sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."
Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti,
että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä
puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli
selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin
kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.
Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän
kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja
sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä
sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt
ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan
harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka
taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut
ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka,
joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua,
kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin,
meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen
ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin
koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa.
Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli
häntä niin hyvin auttanut.