Landry kuunteli yhä tarkkaavammin pikku Fadettea, voimatta väittää
mitään häntä vastaan. Se lämpimyys, millä tyttö puhui nyt viimeksi
pikku veljestään, Heinäsirkasta, teki häneen sellaisen vaikutuksen,
kuin hän olisi äkkiä tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan ja tahtoisi
häntä puolustaa koko maailmaa vastaan.
"Hänen, joka tästä lähtien puhuu sinusta pahaa, hänen ei käy hyvin!
Kaikki mitä sanot, on hyvin sanottu, ja kellään ihmisellä ei ole
aavistusta kuinka hyväsydäminen ja ymmärtäväinen sinä olet. Mikset
näyttäydy sellaisena ihmisille? Silloin ei sinusta puhuttaisi pahaa
ja epäilemättä olisi niitä, jotka hankkisivat sinulle oikeutta."
"Minähän olen jo sinulle sanonut, Landry", vastasi tyttö, "etten
halua miellyttää niitä, jotka eivät minua miellytä."
"Mutta jos sanot sen minulle, niin se kai merkitsee -- --"
Landry katkasi äkkiä puheensa, hämmästyen sitä mitä oli aikonut
sanoa, ja jatkoi:
"-- niin se kai merkitsee, että tunnet enemmän kunnioitusta minua
kuin noita muita kohtaan? Minä luulin että vihaisit minua, kun en ole
milloinkaan ollut sinulle ystävällinen."
"Ehkä olen sinua vähän vihannutkin", vastasi pikku Fadette; "mutta
jos niin on ollutkin, niin sillälailla ei ole ainakaan tästä päivästä
lähtien, ja minä tahdon sanoa sinulle syyni. Luulin että olit ylpeä,
ja se sinä oletkin; mutta sinä voit kukistaa ylpeytesi täyttääksesi
velvollisuutesi, ja se on sinulle sitä suuremmaksi kunniaksi.
Luulin sinua kiittämättömäksi, ja vaikka juurtunut ylpeytesi
kehottaakin sinua siihen, niin olet kuitenkin samalla niin uskollinen
lupauksissasi, että teet mitä hyvänsä täyttääksesi sanasi. Sitäpaitsi
minä luulin sinua pelkuriksi, ja minun teki mieleni halveksia sinua,
mutta nyt näen että olet vain taikauskoinen ja ettei sinulta puutu
urhoollisuutta, kun on tosi kysymyksessä. Olet tänään tanssinut
kanssani, vaikka se oli sinulle kovin alentavaa. Tulitpa vielä
iltamessun jälkeenkin minua hakemaan kirkon ulkopuolelta, juuri kun
olin rukouksen jälkeen antanut sinulle sydämessäni anteeksi enkä enää
aikonut sinua kiusata. Sinä olet minua puolustanut ilkeitä nulikoita
vastaan ja sinä vaadit taisteluun suuremmat pojat, jotka ilman sinua
olisivat pidelleet minua pahoin. Ja nyt tänä iltana, kun kuulit minun
itkevän, tulit luokseni lohduttamaan ja auttamaan. Älä luule että
minä sellaista unohdan. Koko elämäni ajan olen osottava että pidän
sen muistissa, ja sinä vuorostasi voit pyytää minulta mitä tahdot
ja milloin haluat. Tiedän tuottaneeni tänään sinulle suuren surun.
Niin, minä tiedän sen, Landry; sillä olen senverran noita, että
olen huomannut mitä sinun mielessäsi liikkuu, vaikken tänä aamuna
vielä tiennyt siitä mitään. Voit olla vakuutettu, että olen pikemmin
vallaton kuin paha, ja jos olisin tiennyt että olit Madeloniin
rakastunut, en olisi saattanut sinua riitaan hänen kanssaan, niinkuin
nyt olen tehnyt pakottamalla sinun tanssimaan kanssani. Myönnän että
minua huvitti nähdä sinun täytyvän heittää sikseen kaunis tyttö,
tanssiaksesi minunlaiseni ruman kanssa; mutta minä luulin että se oli
vain pieni haava itserakkaudellesi. Mutta kun vähitellen käsitin että
se oli todellinen sydämen haava, että sinä vasten tahtoasi alituiseen
katsoit Madelonin puoleen ja että hänen epäystävällisyytensä sai
sinut miltei itkemään, silloin minäkin itkin -- niin, minä itkin
todellakin, kun sinä tahdoit taistella hänen ihailijoittensa kanssa,
vaikka sinä luulit että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Ja sentähden
itkin vielä silloinkin niin katkerasti, kun sinä yllätit minut
täällä, ja sentähden olen itkevä kunnes olen korjannut sen pahan,
mitä olen tehnyt hyvälle ja rehdille pojalle, sillä sellaisena minä
nyt sinua pidän."
"Ja jos me nyt, Fanchon-raukka", sanoi Landry aivan liikutettuna
niistä kyynelistä, joita tyttö taasen alkoi vuodattaa, "otaksuisimme
että sinä olet saanut aikaan epäsopua minun ja semmoisen tytön
välillä, johon olen rakastunut, niinkuin luulet, niin mitä sinä
voisit tehdä sovittaaksesi jälleen meidän välimme?"
"Luota minuun, Landry", vastasi pikku Fadette. "Minä en ole niin
tyhmä, etten voisi selittää tuota kaikkea tyydyttävällä tavalla.
Madelon saa kuulla kaikki minun syyni. Minä ripitän itseni hänelle ja
puhdistan sinut lumivalkoiseksi. Ellei hän huomenna ole jälleen sinun
ystäväsi, niin hän ei ole sinusta milloinkaan pitänytkään, ja -- --"
"Ja minä olen typerä, jos häntä kaipaan, Fanchon; ja kun hän ei
olekkaan minua milloinkaan rakastanut, niin sinä vaivaat suotta
itseäsi. Älä siis välitä koko asiasta mitään, vaan lohduta itsesi sen
pienen tuskan suhteen, jonka olet minulle tuottanut. Olen jo siitä
parantunut."
"Sellaiset surut eivät niin pian parane", vastasi pikku Fadette --
"ainakin niin väitetään", jatkoi hän kuin oikaisten. "Sinä, Landry,
puhut noin ainoastaan harmissasi. Mutta kun tulee huomispäivä, olet
yhtä pahoillasi, kunnes olet jälleen sopinut välisi tuon kauniin
tytön kanssa."
"Ehkä", sanoi Landry; "mutta nyt vakuutan sinulle kunniasanallani,
etten ole ensinkään pahoillani ja etten ajattele koko asiaa.
Luulen että sinä tahdot minulle uskotella, että tunnen niin suurta
ystävyyttä häntä kohtaan, mutta itse olen sitä mieltä, että jos
olenkin hänestä pitänyt, niin tuo pitäminen on ollut niin pientä,
että olen sen jo unohtanut."
"Onpa se merkillistä!" huudahti pikku Fadette. "Sillätavallako te
pojat olettekin rakastuneita?"
"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja
sitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta
nyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan
sinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa
melkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun
ja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä
pyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua,
jos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole
milloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua
onkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan,
niin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin
uskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain
mennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja
ellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole."
"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä
asiasta ajattelet", vastasi pikku Fadette. "Uskon kyllä kun sanot,
ettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille;
mutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt
silmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän
eripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne
sovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin
ymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä
sopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun
minua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain
Sirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään,
ja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä
voi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista
omistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman
tytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin
herkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia."
"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon", sanoi Landry tarttuen tytön
käteen, "niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi
on suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei
ole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän,
sillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä
huomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan,
niin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti."
"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla -- --"
"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja
kuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran
on semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia
pikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei
minun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä
sinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä
huomannut."
"En ole sitä edes ajatellutkaan", sanoi pikku Fadette kohoten
istualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä
näyttää. "Kuulehan", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, "kuule
miten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja
pöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on
kulumassa."
"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta
tahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon
sinulle hyvästi?"
"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole
sinulle mitään anteeksi antamista."
"Onpa", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua
hänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä,
että puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla
miltei karkealta. "Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa,
sinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni
mitä tänään olen laiminlyönyt."
Pikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen
tuulensa ja sanoi:
"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi
sovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On
aivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi
kerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin."
"Ei, älä sano niin", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen;
"en luule sitä miksikään rangaistukseksi -- ellei se ole sinulle
itsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys."
Ja näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea,
että hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.
"Kuulehan, Landry", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä;
"jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka
eikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin
turhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka
ja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota
sinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen,
niin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi,
ja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä
milloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää
toivomaan."
"Kyllä", sanoi Landry, "puristan kättäsi kaikesta sydämestäni --
ymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt
tunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät,
niin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan."
Hän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette
vastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille,
purskahti tyttö itkuun.
"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni."
Landry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän,
tuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.
"Näen kyllä", sanoi hän, "ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo
muiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi
ystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta."
"Ei, Landry", vastasi hän nyyhkyttäen; "mutta minä pelkään että kun
sinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat
minua vihata, kun näet ne päivänvalossa."
"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?" sanoi Landry
kärsimättömästi; "ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon,
näen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä
pidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta -- niin on asia."
Ja hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin
hurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:
"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi
-- tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen
kanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla
mielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi."
Tyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein
askelin tiehensä.
Landry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä.
Kolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi
päättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä
ahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi
Pricheen.
Seuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään
ja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää
keskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli
tuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas
lyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien
vuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä
oli tuntenut tuota tyttöä kohtaan -- tyttöä, joka nyt muistui hänen
mieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet
nähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin
mielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut
häntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen
rakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä
kauniimpana ja rakastettavampana.
"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä
omista", ajatteli Landry; "ja aivan varmaan hän minut eilen
illalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä,
enkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta
kaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin
mitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa.
Jos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan
olisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin
Madelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta
jos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen
tuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä
välittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä."
Landry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja
alakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että
tuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja
terveyden.
Mutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat
he laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon
ilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin
rumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän
tiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan
se, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi
kertomasta.
Hän ei kuitenkaan harmistunut, sillä pricheläiset olivat kaikki
hänen ystäviään eikä heidän pilassaan piillyt piikkejä. Jopa hän
rohkeni heille sanoa ettei pikku Fadette ollutkaan sellainen miksi
häntä luultiin, vaan että hän oli yhtä hyvä kuin kuka muu ja kykeni
tekemään muille suuria palveluksia. Silloin hänelle tehtiin vielä
enemmän kiusaa.
"Hänen isoäitinsä kyllä voi olla ihmisille avuksi", sanoivat
he; "mutta tyttö on tietämätön lapsi, ja jos sinulla on sairas
elukka, en neuvo sinua käyttämään hänen lääkettään, sillä hän
on pieni lörpöttelijä, joka ei ymmärrä vähääkään lääkitsemistä.
Mutta hän näyttää osaavan loihtia nuoria miehiä, koskapa sinäkin
olit alituiseen hänen kintereillään Saint-Andochen juhlassa.
Mutta varohan, Landry-raukka, etteivät rupea sinua sanomaan
'Sirkka-Landryksi' ja Fadetten toveriksi. Paholainen sinua vaanii,
ja tulee jonakin päivänä ja tempaa peitteen sängystäsi ja palmikoi
hevosesi jouhet yhteen, ja niin täytyy meidän hakea pappi rukouksia
lukemaan."
"Minä luulen", sanoi pikku Solange, "että hän eilen aamuna veti
toisen sukkansa nurinpäin jalkaan. Silloin saavat peikot vallan
ihmisen yli, ja pikku Fadette sen kyllä huomasi."