Landry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin
rauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella
mieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä
kivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä
imarrella:
"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet
ja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä
senvuoksi moiti."
"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet
voi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua
lohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään."
"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu
ja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki
yksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä,
niin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman
näköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole
kellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin
rohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään
katsovan."
Landry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän
niin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten
ulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran
tytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki
sitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei
ollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn
mielenkiintoa vakavalta kannalta.
"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää", sanoi hän, "ja
katselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken
miellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä
miksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat
miellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista.
Minä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä
miellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin."
Landry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen
kauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:
"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta
kerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan
rumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä
harmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille
hyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia
ulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin?
Olenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut
soutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle
mitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene
muodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista
rievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni
ettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä
jätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua
moititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta;
sanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin
mennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että
laiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini
luona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa
pitää palvelija."
"Eikö se sitte ole totta?" sanoi Landry. "Sanotaan ettet sinä välitä
työstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi
edullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa."
"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja
valittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin
hänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen
enemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää
yhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana
kootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja
jotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten
tunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole
aavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja,
joiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä
meidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein
ihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on
ainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle
kuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan
ja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että
hänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle
maksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin
ankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy
minkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle,
Landry, jos haluat."
"Niin, sanohan vaan", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin
Fadettea kuunnella.
"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi
poikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän,
sillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen,
kyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina
sairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät
hänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on
hänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä
puolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä
pidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää
hyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse
piiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!'
Ja minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan.
Minä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että
hänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on
jokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on
sairas, parannan hänet -- isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo
ei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota
kivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin
tukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä,
jota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään
iloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen
raajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä
palvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni
nykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen
omantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen
täytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni,
Landry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille
anteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet."