Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen
tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän
myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava
keskustelu:
"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku
sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne
piiloutunut?"
"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä
minua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään
ketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään
tuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea."
"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat
olleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta
voithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu
semmoiseen."
"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut
teitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei
ole oikeutta huvitella niinkuin muut?"
"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte
tanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä
kohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen,
ja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan
itseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte."
"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään
vääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu
siihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä."
"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani.
Puhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä,
niin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne
ovat?"
"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana
palkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle
antaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt."
"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä
ensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan
muiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä
siinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus
itselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen,
vaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi;
sinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti
etkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja
puheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä
pahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein _Villiksi_.
Sanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun
et vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää.
Sinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman
hevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja
suitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla
hyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei
pelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se
sellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin
sinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin
kaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin
sudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka
herättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä
olla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi,
niin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian
kun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille
vasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu
että sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin.
Sellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat.
Ja mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa
että sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen
henkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista
uskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten
sinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut
virheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta
pidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla
vähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin
suuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä
etevämpi."
"Kiitos, Landry!" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan,
kuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. "Olet sanonut sen, josta koko
maailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja
säälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan
sinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?"
"Paikka ei ole juuri hauskimpia", sanoi Landry, joka ei halunnut
viipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä
sanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä
aavistivat.
"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana", sanoi Fadette, "sillä te
rikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua
ulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne,
ja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat
paikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät
vaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten
voivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja
missä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan
mikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia
paikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja
kaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken
olekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi
kelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne
kelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän
näkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry,
voidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin
kuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein
halveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään
huomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi."
"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat", sanoi Landry istuutuen hänen
viereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten
ajatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut
häntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä
tyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin
vienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.
"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän
myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni
kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista
vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja
järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin
rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan -- ja ellet
sitä tiedä, voin sinulle kertoa -- mikä on ollut kohtaloni siitä
asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota
kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa --
enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on
tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että
kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti
surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa --
leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti
anteeksi -- ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua
pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö,
niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on
viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä
rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en
sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin
äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en
milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina
rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen
seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta
en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua
kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta,
jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä
häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille
totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään,
jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja
hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte
maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi,
jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita
ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti,
en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten
kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini
minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista.
Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet -- niissä
olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja
nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan
milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä
paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden
koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja
viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se
tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä
pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja
joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään.
Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun
ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut
ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa
pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat
kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi
tilassa."
"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa,
sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia
asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole
ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni
heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte
antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten
välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa
etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun
tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän
sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja
nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille,
jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan
huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut
sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja
suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin,
yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään
niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä
-- kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi
ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen,
asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat
ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en
pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta
jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat,
ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä
olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."