Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä
oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen
johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut
virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut
pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä
palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia
Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei
tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut
luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki
oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan
lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.
Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa
ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet,
vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta
niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli
joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku
Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,
ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen
hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.
"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua
harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä
sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä.
Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi
ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua
vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö;
kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan
hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi
kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei
Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin
olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."
Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin
veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän
ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat
virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän
oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä.
Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi
jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi
sellaisista asioista pilaa -- hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin
parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.
Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa
alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin
kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi
veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla
joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti,
sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi
ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän
pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle
kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja
menisi joen yli ison myllysillan kautta.
Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että
olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee
pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa
kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli
epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin
etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.
Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta,
kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen
mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni
muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli
valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina
kivilouhokselle saakka.
Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.
"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.
Ei vastausta.
"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei
vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän
kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki
pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa
liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain
epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei
ilmaisisi itseään.
Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut
vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään
ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties
oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin
koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa
huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki
edessään pikku Fadetten.