XVII.

Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä

oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen

johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut

virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut

pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä

palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia

Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei

tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut

luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki

oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan

lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.

Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa

ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet,

vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta

niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli

joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku

Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,

ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen

hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.

"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua

harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä

sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä.

Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi

ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua

vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö;

kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan

hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi

kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei

Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin

olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."

Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin

veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän

ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat

virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän

oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä.

Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi

jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi

sellaisista asioista pilaa -- hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin

parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.

Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa

alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin

kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi

veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla

joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti,

sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi

ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän

pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle

kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja

menisi joen yli ison myllysillan kautta.

Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että

olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee

pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa

kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli

epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin

etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.

Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta,

kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen

mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni

muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli

valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina

kivilouhokselle saakka.

Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.

"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.

Ei vastausta.

"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei

vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän

kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki

pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa

liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain

epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei

ilmaisisi itseään.

Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut

vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään

ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties

oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin

koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa

huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki

edessään pikku Fadetten.

Pikku Fadette: Kyläkertomus · 第 22 / 45 题