Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen
alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä
pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia --
sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain
pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin
nähnyt lähempää -- tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka
niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle
muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan
virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:
"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin
nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään
jälkeensä."
"Sehän on yhä pahempaa", ajatteli Landry, "tuli, joka ei polta --
tietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä
Jumalan tuli lämmittää ja polttaa."
Mutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun
he olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen
tehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää
Kaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan
kiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.
"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet",
sanoi hän tytölle, "enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi
sinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan
kuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut
tenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli,
vaan ihan varmaan sinne uupunut."
"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä", vastasi
Fadette. "En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika
kuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa,
olisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä
olet sellainen."
"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?"
"Sentähden etten pidä teistä", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.
"Ja miksi te ette pidä minusta?"
"Sentähden etten kunnioita teitä", vastasi Fadette; "en teitä enkä
teidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät
rikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus
on vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry,
kiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin
vika."
Landryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne
olleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:
"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei
veljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole
koskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta
saanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava
sen palkinnon, minkä haluat."
"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette
pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin
isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan
vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä
välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te
haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että
olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi,
vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."
"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota
suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä
kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi.
Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä
varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi
kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka
moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit
minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut
minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin
tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta
sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on
vähentänyt apusi arvoa suuresti."
Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä,
seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:
"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi
kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään
velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin
että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut
etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut
kiittämättömyydestäsi."
"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta;
"minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin.
Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt
niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."
"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen
ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut,
vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja
meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä
huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua
omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin
kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa,
tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."
Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin
laulaen:
"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"
Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän
olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa,
jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen
olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen
eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi
tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:
"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla
selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen.
Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."
"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä", vastasi
Fadette ankarasti. "Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän
sen vasten kasvojasi takaisin."
"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo
mitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle
palveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä
tekisin, ollakseni sinulle mieliksi?"
"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?" sanoi
Fadette pysähtyen.
"Ohoh, se on toki liian paljo!" vastasi Landry, joka ei voinut
voittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä
mukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista.
"Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen,
ettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota
voin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen
takaisin."
"Olkoon menneeksi", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä;
"tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut
anteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne
täyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä
vaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt
sanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta
päivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen,
siis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina
levolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun
kanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon,
niin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden,
pelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan
teitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!"
Ja pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi,
salvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt
sanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.