"Olen varmaankin eksynyt", ajatteli Landry; "sillä nyt näen
valon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä
vasemmalta."
Hän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin
ympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan
tarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä
selvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy
siltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme
askelta, sillä nyt näkyi valo Fadetin mökistä miltei takaapäin,
vaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen
yli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka.
Hän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta
joutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi
hyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.
Mutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä
syvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli
hetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan
paikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän
rannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena,
liitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin
pihkainen puu tulessa.
Silloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli
kuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin
virvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja
vie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.
Landry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi
nopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi
ruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan.
Se oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu,
toisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää,
ja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien
hänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta
se, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin
kaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi
tahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.
Landry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin
kääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan
että se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen,
kunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai
kuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri
silloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:
"Sirkka, sirkka, pikku sirkka,
ota myssy ja huivitirkka!
Mulla on viitta niin välkkyvän soma,
joka sirkalla sulhonsa oma."
Ja pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä
tai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli
istuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota
räväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan
melkeinpä kuin mies. "Minä se olen, Fanchon", sanoi Landry kohoten
seisomaan. "Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee."
Poika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin
virvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä
jonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja
tanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan
Fadetten tavatessaan.
"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen", sanoi pikku Fadette vähän
mietittyään, "että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä
miltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin,
raukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin
päivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun
apuani."
"Olin siellä äsken", vastasi Landry, "ja olin vähällä upota.
Uskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet
löydäkkään porrasta?"
"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät",
vastasi pikku Fadette nauraen. "No niin, anna tänne kätesi, pelkuri;
ei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa
kuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti,
niin että me olemme vanhoja tuttuja."
Sitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin
mitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."
Landry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen
noidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun
hän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin
pahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan,
jopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan
niin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he
kulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai
virvatulen seuraamaan koko ajan jälessä -- tuon luonnonilmiön, joksi
koulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan
pelätä.