XI.

Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika

hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin

tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja

äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta

kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin

päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi

hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi

palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja

Landryn lupauksesta.

Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen

surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli

voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista.

Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut

hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin

otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden

nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle

niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt

mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut

kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.

Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä

seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku

Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö

ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä

Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa

ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli

hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen,

joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen,

nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen

kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.

Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei

ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä

tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa

toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.

Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka

tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut

hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen

päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka

johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on

niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton

toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö

nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi

siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen

selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla

hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut.

Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut

vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko

varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette

jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö

edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään

kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin

että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta

kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti

mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen

kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään

huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.

Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi

jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että

uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli

ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen

mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön

aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä

hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan

käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta

yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa

täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi

hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut

kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut,

olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta.

Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä,

ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin

kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.

Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei

loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen

niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan

eikä rohennut häntä puhutella.

Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin

läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun

johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan

tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen

häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen

siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen

vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut

päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut

muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan,

ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja,

sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että

viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty

huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän

ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy

ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset

tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään

pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan

tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä

_kaksoiskuumeestaan_ ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt

lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä

vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö

saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta.

Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään,

ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet

tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin

tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa

elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se

tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu

sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä

ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat

lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi

korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän

siisteydestään huolta.

Landrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi

kuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku

Fadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään

tekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä

kenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän

ei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet

puolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä

häntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut

hänen mustasukkaisuutensa.

Mutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat

viikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat

ne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa,

ja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi

hän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta -- kaikki oli kuin pelkkää

unennäköä.

Landry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi

juhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen

kulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi

mieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa,

eikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa

läheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon

hän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin

erääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen

sievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä

vielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä

päivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian

ujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden

lopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut

olla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon

ei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän

kesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia

ja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat

nuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän

Barbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi

vaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.

Suostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry

jäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt

järkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon

ulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet

lähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut

hyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen

kiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi

näkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys,

vaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.

Juhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä

kaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen

suurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin

kanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi.

Hän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle

hyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä

ja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla

veljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen

ottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut

Landrylle haitaksi.

Hän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei

ollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan

taas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan

ja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen

antavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä

mustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut

tuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä,

joka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen

hänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.

Kaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen

päivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään

syyskuun viimeisinä päivinä.

Se päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä,

koska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien

suurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he

eivät olleet lainkaan odottaneet.

Isä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana

Kaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja

Landry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään

yllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin

vasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja

pimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen

aikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin

kotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona,

varsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät

pimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona

iltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä

kotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina;

mutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme

pimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit

eläimet ja pahat ihmiset pakoon.

Kun hän tuli vierinkiviportaan luo -- sille oli annettu sellainen

nimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä --, kääri hän

housunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina

nilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin

puolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin,

ettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo

lehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin

että eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.

Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli

kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään

tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen

luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina.

Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui

rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin

jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan

joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta

siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina

sulkuluukkujen luona kuului yhä -- olihan se sangen kummallista.