X.

Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken

kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin

sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin

leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt

veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten

Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja

sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka

aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen

suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai

porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä,

jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi

tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau

käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei

näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut

aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai

houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä,

taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita

laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän

aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä,

häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu

huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta

erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin

että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko

aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle,

läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun

sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään

yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin

yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin

muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka

oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen.

He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa,

sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä

surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina

silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi

veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet

oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut

vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei

osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry

huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä

silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta

nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan

että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti

tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia

itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään

kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä

lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin

muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta

kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei

ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte

hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan

saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle,

taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella

hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta

tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.

Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää

huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei

aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun

kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä

salannut mitään veljeltään.

Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki,

sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa

pulasta päästäkseen.

Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli

Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin,

mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei

veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen

kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan

Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään

pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta

ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa,

joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään,

niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä

tai ei.

Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen:

"Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja

lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa

nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta

souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää

eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja

kurittaa heitä kaikesta."

"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät

ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä

lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi,

etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian

onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku

Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa,

hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."

Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin

jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo

monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä

hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään,

mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade,

veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry

koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan

ollakseen veljensä mieliksi.

Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt

latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä

Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen

vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli

saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan.

Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen

ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän

oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin,

surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä

kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä

siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt

tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan

makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys

vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun

hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja

hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja

Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään

omassaan.

Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen

jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista

sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin

paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan

päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen

osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon

kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka

oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.

Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen,

ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa,

katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina

tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli

Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli

mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä

tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia

todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut

vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä

naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli

usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän

kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina

moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin

mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä

siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli

tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut

valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen

myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin

hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.

Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen

äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen

valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse

koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen,

jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni",

ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja

oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin;

mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin

hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita."

Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä

ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän

oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän

itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan

sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut

hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei

veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta

käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän

itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen

että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että

se olisi hänelle niin helppoa." -- Näin huokaili tuo onneton poika

itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.

Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa

hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta

paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut

hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja

hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista

sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin

työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä

vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan

ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä.

Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui

sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne

pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät

selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain

täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis

nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän

oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää

sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa

kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä

voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana,

koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti

niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai

paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta

Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin

ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.