Kun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä,
jonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen
takanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli
syntymästään halvattu ja ontuva.
Ensin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän
ei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän
virkahtain: "Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on
kadottanut toisen puoliskonsa!"
Mutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin
leikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea
kohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut,
ellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista
ja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias
Fanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut
hänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi
kosketuksesta.
Tyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa
heikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi
syrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä
nyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.
"Ilkeä Sirkka", huusi poika harmistuneena, "sinulla varmaankaan ei
ole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen
kuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä
minua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän
Heinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta
tulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa."
"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn
korkea herra", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; "olette typerä
kun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja
kaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää."
"Se muuttaa asian", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; "jos
sinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin
iloinen."
"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä
hetkellä teitä ilahuttamaan", vastasi tyttö. "Olette puhunut
tyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja
taitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin
oivallinen etsijä."
"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja",
sanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. "Sinä
et tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa
olette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha
valehtelija ja ihmisten puijaaja."
Mutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut
saavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta,
tuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen
ja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan
löytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi
päästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun
taikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät
häntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.
Pikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry
oli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle
porrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: "Hyvästi
sitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan
odottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä
huomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana
kuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii
jokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin
kauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä."
Nuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli,
saivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin
aivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu
yhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan
varma niiden mitättömyydestäkään.
"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut
rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"
"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin
sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen
käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.
Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella
että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli,
joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät
hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt
rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei
näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut
mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden
takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla
jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa
ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja
juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen
villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn,
toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan
ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain
vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.
Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette,
joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa
tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.
"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni
takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä
tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä
hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät
ja mitä sanasi ilmaisevat."
"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka
sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään
pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle,
jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole
minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"
"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin
sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko
uuden veitseni?"
"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.
Kun hän näki veitsen -- joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn
kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla -- niin
hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se
oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä
valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla
oli höyheniä aina kynsiin saakka.
"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni",
vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei
äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään
jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."
"Kuuleppas!" sanoi pikku Fadette. "Jos tahtoisin teidän pienen
mustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?"
"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää
yksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet
minut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä
kananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini
mielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen
varma."
"Olkoon menneeksi, Landry", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle
pienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen
hieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän
näytti milteipä peikolta.
"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken
vielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut,
ja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn
lupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo
sinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on
se täytettävä ilman vastaväitteitä."
"Sen lupaan, Fadette -- se on päätetty", sanoi Landry kättä lyöden.
"No niin", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; "käänny
heti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan
määkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat
veljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi
vapaa."
Senjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä
vähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet
mukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä
kuullut mitään -- kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa
aprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi
samassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle
asti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut
luolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän
kuuli karitsan samassa määkyvän.
"Jopa jotakin", ajatteli Landry. "Tyttö puhui totta: karitsa määkyy
ja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en
tiedä."
Hän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä
kuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen
askelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän
veljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä,
ja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.
Kun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän
ruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että
hän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä
anteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun
hän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä
näyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin
kovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä
hämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette
oli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja
liikkumattomana kuin kivipatsas.
Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän
jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat
ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä
juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta
vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä
pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä
uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt
ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin
oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja
umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut
jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa
ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö,
katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka,
suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta,
hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota
pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän
oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa,
mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle
eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi
surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen
ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään
tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien
peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi
pelkäsi aivan kauheasti.