VIII.

Ajatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui

äidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin

verkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin

surullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini

oli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi.

Mutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa

äitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.

Landry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli

häntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään

voimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo,

sen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä

olevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri

onkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen

muutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret

ilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne

noin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli

hyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen

niittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.

Landry lähestyi "luolaa", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä

paikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita

myöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien

päälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen

edessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa,

ettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä

olisi siellä ollutkin.

Landry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään

väikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin

lehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen

koiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu

nähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.

Mutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei

löytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän

tutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se

oli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen

peitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia

niin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry

kuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta

erään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku

toinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.

Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä

kerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan

vastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu

rinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto

olisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia

aina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin

tuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi

polvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.

Landry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä

rohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli

kyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille

siitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.

Joki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia

oksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua

muistuttavalla äänellä.

Landry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli

aivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus

näytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon

Jumalan avusta.

"Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan", ajatteli hän itsekseen; "se

antaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni;

sitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin

paljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja

kaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi

Jumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä

parin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää

risujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne

alas!"

Sitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei

ollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.

Vihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä

vanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui

saraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle

johtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni

mökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan kerjätä,

sillä hän taisi lääkitä monenlaisia tauteja ja hänen luokseen tultiin

kaikilta tahoilta neuvoa kysymään. Hän tunsi salaisia keinoja

parantaa haavoja, venähtämisiä ja kaikellaisia ulkonaisia vammoja.

Sen ohessa hän kyllä uskotteli ihmisille vähän enempääkin taidostaan,

parantaen semmoisistakin vammoista, joita ei asianomaisella koskaan

ollutkaan, niinkuin lennosta ja mahakohjusta; mutta minä puolestani

en ole milloinkaan oikein uskonut noita juttuja, yhtävähän kuin uskon

sitäkään tarinaa, että hän voi siirtää hyvän lehmän maidon huonoon,

vaikka eläin olisi ollut kuinka vanha ja laiha.

Mutta mitä tulee niihin hyviin lääkkeisiin, joita hän tunsi ja käytti

vilustumisessa, tai niihin oivallisiin voiteisiin, joita hän valmisti

kaikellaisiin haavoihin, tai niihin rohtoihin, joita hän keitti

kuumeen poistamiseksi, niin on varmaa että hän ansaitsi rahansa

rehellisesti ja että hän on parantanut monta sairasta, jotka lääkärin

lääkkeillä olisivat saaneet muitta mutkitta kuolla. Niin hän ainakin

itse vakuutti, ja ne, joita hän oli auttanut, uskoivat mieluummin

hänen sanojaan kuin kääntyivät lääkärin puoleen.

Kun maalla ei kukaan voi käydä taitoniekasta osaamatta samalla jonkun

verran yliluonnollisiakin asioita, niin oli monta, jotka uskoivat

että Fadetin muori osasi enemmänkin kuin mitä tahtoi ilmaista;

väitettiin että hän tiesi ilmottaa kadonneista tavaroista, jopa

kadonneista henkilöistä, sanalla sanoen: sentähden että hän oli

kyllin viisas ja ymmärtäväinen auttaakseen pulasta luonnollisissa

asioissa, otaksuttiin hänen voivan suorittaa yliluonnollisiakin

tehtäviä.

Lapset kuuntelevat aina mielellään kaikellaisia juttuja, ja Landry

oli kuullut Prichessä, jossa kansa, kuten tunnettu, on paljoa

taikauskoisempaa ja yksinkertaisempaa kuin Cossen kylän asukkaat,

kerrottavan että Fadetin muori eräitten siemenien avulla saattoi

löytää hukkauneen ruumiin. Eukko heitti, muutamia taikasanoja

mumisten, siemenet veteen, ja ne uivat veden pinnalla virtaa myöten

kunnes pysähtyivät siihen paikkaan, missä kuolleen ruumis oli. On

monta, jotka luulevat että ehtoollisleivällä on sama ominaisuus.

Mutta Landrylla ei ollut mitään sellaista, Fadetin muori asui aivan

niityn kupeella ja hätä ei keinoja punnitse.

Hän siis juoksi Fadetin muorin asunnolle ja kertoi hänelle hätänsä,

pyytäen eukon tulemaan kanssaan luolan luo ja koettamaan salaisilla

taidoillaan hankkia hänelle veljensä takaisin joko elävänä tai

kuolleena.

Mutta Fadetin muori, joka ei pitänyt siitä että hänet syrjäytettiin,

eikä halunnut käyttää taitojaan ilmaiseksi, teki hänestä vain pilaa

ja käski hänen lähtemään tiehensä, sillä hän oli nyreillään siitä,

että Kaksolassa oli aikoinaan käytetty Sagette-muoria eikä häntä, kun

oli kätilöä tarvittu.

Landry, joka oli luonteeltaan ylpeä, olisi ehkä jossakin toisessa

tilaisuudessa suuttunut, mutta nyt hän oli niin suunniltaan, ettei

sanonut sanaakaan, vaan kääntyi takaisin luolaan päättäen mennä

veteen, vaikkei osannutkaan sukeltaa eikä edes uida. Mutta siinä

astellessaan pää kumarassa ja katse maahan luotuna, hän tunsi jonkun

lyövän olkapäähänsä ja näki kääntyessään edessään Fadetin muorin

tyttärentyttären, jota sanottiin pikku Fadetteksi, osaksi sentähden

että se oli hänen sukunimensä ja osaksi koska hänenkin luultiin

osaavan taikatemppuja. _Fadet_ eli _farfadet_, josta toisin paikoin

käytetään _follet_ nimeä, on kuten tunnettu hyvännahkainen, hiukan

vallaton tonttu. _Fades_ nimeä käytetään myöskin haltijattarista,

mutta niitä ei juuri enää meidän tienoillamme uskota. Mutta tytön

nähdessään tuli Landry ehdottomasti ajatelleeksi pientä haltijatarta

tai naispuolista tonttua, sillä tyttö oli siinä määrässä pieni,

laiha, huonosti kammattu ja rohkea. Hän oli hyvin puhelias ja

vallaton, vilkas kuin perhonen, utelias kuin punatulkku ja musta kuin

sirkka.

Verratessa pientä Fadettea sirkkaan, käy samalla selväksi ettei

hän ollut mikään kaunotar, sillä tämä niittyjen ja ketojen pieni

sirkuttajaraukka on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos kuitenkin

muistatte lapsena leikkineenne sen kanssa, pitäneenne sitä vankina

puukengässänne, ärsyttäneenne sitä ja saattaneenne sen kitisemään,

niin tiedätte kokemuksesta etteivät sen pienet kasvot suinkaan

ole tuhmannäköiset. Cossen lapset, jotka eivät ole tuhmempia

kuin muutkaan ja jotka yhtähyvin kuin muutkin lapset huomaavat

yhdenkaltaisuuksia ja tekevät vertauksia, kutsuivat sentähden pikku

Fadettea Sirkaksi, kun tahtoivat tehdä hänelle kiusaa, jopa toisinaan

käyttivät sitä hyväilynimenäkin, sillä vaikka he hieman pelkäsivät

hänen terävää kieltään, eivät he kuitenkaan tunteneet häntä kohtaan

vastenmielisyyttä, sillä hän kertoi heille koko joukon satuja ja

opetti heille aina uusia leikkejä, joita hänen sukkela päänsä keksi.

Mutta kaikkia näitä lisänimiä luetellessani unohdan mainita sen,

jonka hän oli saanut kasteessa. Hänen oikea nimensä oli Françoise ja

hänen isoäitinsä nimitti häntä sentähden aina Fanchoneksi.

Kun Fadetin muorin ja Kaksolan väen välillä oli jo pitemmän aikaa

vallinnut jonkunlainen epäsopu, eivät kaksosetkaan puhuneet

paljo pikku Fadetten kanssa, päinvastoin heillä oli jonkinlaista

vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. He eivät olleet milloinkaan

mielellään leikkineet hänen eikä hänen pikku veljensä _Heinäsirkan_

kanssa, joka oli vieläkin kuihtuneempi ja hullunkurisemman näköinen

kuin sisarensa, pieni raukka, joka aina riippui hänen hameistaan,

suuttuen kun sisar juoksi häntä odottamatta ja heitellen kiviä hänen

jälkeensä, ja kun sisar kujehti veljensä kanssa, äksyytyi Heinäsirkka

yhä enemmän ja kiusotti sisartaan, mutta pikku Fadette oli omalta

luonteeltaan iloinen ja nauroi mielellään kaikelle. Mutta Fadetin

muorista oli niin huono käsitys, että muutamat, ja varsinkin Barbeaun

suku, kuvittelivat _Sirkan_ ja _Heinäsirkan_ ystävyydestä olevan

onnettomat seuraukset. Se ei kuitenkaan estänyt molempia veljeksiä

puhelemasta heidän kanssaan, sillä he eivät olleet luonnostaan

ylpeitä, ja pikku Fadettelta puolestaan ei milloinkaan puuttunut

hullutuksia ja sutkauksia "Kaksolan kaksosista", milloin vaan sattui

heidän läheisyyteensä.