VII.

Landrylla ei ollut aavistustakaan veljensä mustasukkaisuudesta,

sillä omasta puolestaan hän ei voinut tuntea kateutta ketään

kohtaan. Kun Sylvinet tuli Pricheen häntä katsomaan, tahtoi Landry

huvittaa veljeään ja otti hänet sentähden mukanaan katselemaan talon

suuria härkiä, kauniita lehmiä, muhkeita lampaita ja Caillaudin

runsaita satoja, sillä Landry ihaili suuresti kaikkea sellaista,

ollen huvitettu maataloustöistä ja karjanhoidosta sekä kaikesta

kauniista ja hyödyllisestä, mitä maalaiselämä voi tarjota. Hän nautti

nähdessään nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana,

lihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia

suoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka

saattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet

katseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä

osotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle.

Hän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:

"Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan

ajattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä,

mutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin

sallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt

mitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee

minua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän

ymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni

on."

"Niin, onhan se hyvä eläin", sanoi Landry; "mutta katsoppas tätä! Jää

tänne lypsyaikaan saakka, niin saatpa nähdä ettet ole milloinkaan

nähnyt niin paljon maitoa yhtaikaa."

"Saattaa niinkin olla", vastasi Sylvinet. "Mutta lyön vetoa ettei

maito eikä kerma ole niin hyvää kuin meidän Ruskolla, sillä Kaksolan

laitumet ovat paremmat kuin tämän talon."

"Mitä vielä! Luulen että isä mielelläänkin vaihtaisi saraniittynsä

isä Caillaudin laajoihin laidunmaihin."

"Kaikkea!" vastasi Sylvinet olkapäitään kohauttaen. "Saraniityssä on

paljoa kauniimpia puita kuin teillä missään, ja jos ruoho on hiukan

harvahkoa, niin se on sitä parempaa, ja kun se korjataan latoihin,

leviää siitä pitkin tietä mitä ihanin tuoksu."

Näin he väittelivät tyhjästä, sillä Landry tiesi aivan hyvin ettei

ihmisestä tunnu mikään niin hyvältä kuin se, minkä hän itse omistaa,

ja Sylvinet ei tarkottanut sitä eikä tätä lausuessaan ylenkatseensa

Prichen olojen ja elojen suhteen; kaikki nuo tyhjät sanat merkitsivät

vain, että toinen pojista oli onnellinen työtä tehdessään ja

tuntiessaan voimiensa varttuvan, olipa hän missä hyvänsä, ja että

toinen ei voinut ymmärtää kuinka veljensä hetkeksikään saattoi tuntea

iloa ja onnea ilman häntä.

Jos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken

heidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta

kuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se

harmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata

talon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen

vähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan,

koska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta

jäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: "No niin, nyt olet kai jo

saanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja

olet minuun ikävystynyt".

Landry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle

mielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä

tahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.

Poikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin

esineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin

mustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen.

Hän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja

ystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä

puuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän

hänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut

pikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa

hauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.

Mutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus

kalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli

Sylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten

kanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään

muusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.

Sylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa

niin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä

välittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan.

Häntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli

kohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi

ollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä

onnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada

veljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla

onnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin

korviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän

oli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt

toisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti

kunnia-asianaan pysyä kotona.

Kun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia

lopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui

Landryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja

sydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren

rakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei

tarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta

huolimatta kävi joka pyhä kotona.

Tuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti

huvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi

ja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä

ketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin

pieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat,

ollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan

onnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään.

Sylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa

kehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota

ainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada

häneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä _heidän_

paikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia

lymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet,

laatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille,

taikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja,

jommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia:

kyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen

tunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.

Tuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän

jo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin

tai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa

suurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää,

kuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi

huvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja

keilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren

kuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen

päästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän

leikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta,

lopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi

huvittavan.

Landry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka

hänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään -- Sylvinet kun ei

koskaan ollut siitä välittänyt -- liikkui hän kuitenkin jo tanssissa

yhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa

kävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen

tanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin

jälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään

teki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut

että tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille.

Mutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt

kiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan

harmitti.

Sylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä

aivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan

muuatta Caillaudin tytärtä, niin että hän itki mustasukkaisuudesta ja

piti semmoista tekoa kokonaan sopimattomana ja synnillisenä.

Joka kerta kun siis Landry ystävyydestä veljeään kohtaan uhrasi

oman huvinsa, oli hänellä varsin ikävä sunnuntaipäivä, mutta hän ei

kuitenkaan jäänyt koskaan tulematta, sillä hän arveli että Sylvinet

oli hänelle siitä kiitollinen, eikä hän välittänyt vähästä ikävästä,

kunhan vaan voi tuottaa veljelleen iloa.

Kun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle

epäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen

sovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki

katkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan

vanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.

Landrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä

mustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa

isä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta,

osotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja

anteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että

heikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja

koetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras

osa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen

osaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.

Ensi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli

siihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin

väärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt

häntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt,

oli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä

ja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua

yhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä.

Mutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän

keskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän

päivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä,

josta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä

tulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli

siis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä.

Itkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan:

oli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen

ääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru.

Landry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen

luokseen.

"Oi", nyyhkytti äiti, "millaista surua se poika minulle tuottaakaan!

Se aivan varmaan vie minut lopulta hautaan."

"Minäkö se olen, joka teille surua tuotan, äiti?" huudahti Landry

heittäytyen hänen kaulaansa. "Jos se olen minä, niin rangaiskaa

minua, älkääkä itkekö enää. En tiedä mitenkä lienen mieltänne

pahottanut, mutta pyydän joka tapauksessa anteeksi."

Silloin käsitti äiti, ettei Landry ollutkaan niin sydämetön kuin

hän usein oli luullut. Hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja tietämättä

oikein mitä puhuikaan, sillä hän oli niin onneton, vastasi hän että

se oli Sylvinet eikä hän, jota hän moitti, että hän oli toisinaan

ajatellut Landrysta väärin ja pyysi sitä anteeksi, mutta että

Sylvinet käyttäytyi kuin mielipuoli ja että hän oli niin levoton tuon

pojan puolesta, hän kun oli mennyt tiehensä jo ennen päivännousua

suupalaakaan syömättä. Aurinko oli nyt jo laskemaisillaan, mutta

Sylvinetiä vaan ei kuulunut. Päivällisaikaan oli hänen nähty kulkevan

joelle päin ja äiti Barbeau pelkäsi pojan heittäytyneen sinne,

tehdäkseen itsestään lopun.