VI.

Koko viikko kului samaan tapaan. Sylvinet kävi joka päivä Landryta

katsomassa ja Landry viipyi hänen luonaan minuutin tai pari

käydessään Kaksolassa päin. Landry tyytyi kohtaloonsa yhä paremmin,

mutta Sylvinet oli levoton, laskien päiviä ja tunteja kuin kuolemaan

tuomittu.

Ei kukaan muu kuin Landry saanut veljeä järkiinsä. Äitikin turvautui

häneen ja pyysi hänen rauhottamaan Sylvinetiä, sillä tuon lapsiraukan

suru lisääntyi päivä päivältä. Leikki oli unohtunut, työtä hän teki

vain käskyn pakosta ja pikku sisarensa kanssa liikkuessaan hän ei

välittänyt lainkaan hänen huvittamisestaan, pitihän vain silmällä

ettei tyttö kaatuisi ja loukkaantuisi. Ja niin pian kun hän pääsi

vanhusten näkyvistä, juoksi hän omia teitään, piiloutuen niin

taitavasti ettei kukaan voinut häntä löytää. Hän ryömi kaikkiin

ojiin, kaikkiin pensaikkoihin ja kiviröykkiöihin, missä hänen

oli ollut tapana leikkiä ja puhella Landryn kanssa; hän istuutui

puiden juurille, joilla he olivat yhdessä istuneet; hän kastoi

jalkansa kaikissa pikku puroissa, joissa he olivat loiskineet kuin

ankanpoikaset; hän tuli tyytyväiseksi kun löysi muutamia puunpalasia,

joita Landry oli vuoleskellut veitsellään, tai joitakuita veljensä

käyttämiä linkokiviä. Sylvinet poimi ne kaikki ja kätki johonkin

onttoon puuhun tai puunkuoren alle, käyden tuon tuostakin niitä

katsomassa kuin mitäkin aarteita. Kulkiessaan hän aina muisteli

menneitä tapauksia, etsien niistä kadonneen onnensa jälkiä. Joku

toinen ei olisi niille antanut mitään arvoa, mutta Sylvinetille ne

olivat kaikki kaikessa. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, sillä hänellä

ei ollut rohkeutta kuvailla mielessään kokonaista pitkää jaksoa

samanlaisia päiviä kuin nämä. Hän ajatteli ainoastaan menneitä aikoja

ja kidutti itseään loppumattomilla unelmillaan.

Muutamia kertoja hän oli näkevinään ja kuulevinaan kaksoisveljensä,

ja hän puheli hänelle ääneen, luullen Landryn vastaavan. Taikka

hän nukahti siihen paikkaansa, nähden unta veljestään, ja kun hän

heräsi, niin hän itkeä tihuutteli että olikin yksin. Kyyneleensä

hän antoi vapaasti vuotaa, sillä hän toivoi itsekin että ne lopulta

uuvuttaisivat ja asettaisivat hänen surunsa.

Eräänä päivänä, jolloin hän oli kulkeutunut aina Champeauxin

metsänhakkuupaikalle asti, löysi hän muutaman puron luota, joka

sadeaikana kulkee metsän läpi mutta joka nyt oli aivan kuivunut,

pienen myllynpyörän, sellaisen, joita lapset tekevät tikuista ja

panevat juoksevaan veteen pyörimään; ja ne pyörivät väliin pitkät

ajat itsekseen, kunnes toiset lapset ne rikkovat tai tulvat vievät

mukanaan. Se, minkä Sylvinet nyt tapasi aivan eheänä ja entisellään,

oli ollut siellä jo kolmatta kuukautta, ja kun seutu oli yksinäinen,

ei kukaan ollut sitä ottanut tai vahingoittanut. Sylvinet tunsi sen

heti veljensä tekeleeksi, ja sitä kyhättäessä he olivat luvanneet

tulla sitä uudelleen katsomaan, mutta olivat unohtaneet koko asian ja

tehneet senjälkeen monta muuta myllyä muihin paikkoihin.

Sylvinet tuli sentähden hyvin iloiseksi nähdessään myllyn jälleen, ja

hän kantoi sen vähän kauvemmaksi, paikkaan, josta ei puron vesi vielä

ollut kuivunut, nähdäkseen sen kieppuvan ympäri ja muistellakseen

miten iloinen Landry oli ollut myllyä liikkeelle pannessaan. Sinne

hän sen sitte jättikin, nauttien siitä tuumasta että hän palaa ensi

sunnuntaina sinne Landryn kanssa, näyttääkseen hänelle kuinka hyvin

heidän myllynsä oli kestänyt, kuinka tanakka ja hyvätekoinen se oli.

Mutta hän ei voinut olla sinne menemättä jo seuraavana päivänä,

jolloin näki että härät olivat tallanneet puron rannat kauttaaltaan

käydessään laitumelle mennessään siellä juomassa. Hän astui hiukan

eteenpäin ja näki että elukat olivat käyneet hänen myllylläänkin ja

musertaneet sen niin perinpohjin, että hän löysi ainoastaan muutamia

sirpaleita. Silloin hänen sydämensä kävi raskaaksi, hän kuvitteli

mielessään että joku onnettomuus oli sinä päivänä kohdannut hänen

veljeään ja juoksi suoraa päätä Pricheen, vakuuttuakseen ettei mitään

pahaa ollut tapahtunut. Mutta kun hän oli huomannut että Landry ei

pitänyt siitä, että hän tuli hänen luokseen työaikaan, koska pelkäsi

isäntänsä suuttuvan että häntä häirittiin askareissaan, tyytyi hän

katselemaan kaukaa kuinka veljensä puuhasi työssään, näyttäytymättä

lainkaan hänelle. Poikaparkaa olisi hävettänyt tunnustaa mikä

mielijohde hänet oli sinne tuonut, ja hän palasi kotiin sanaakaan

sanomatta ja kenellekään huolistaan kertomatta.

Sylvinet kävi kalpeaksi, nukkui huonosti eikä syönyt juuri mitään;

äitinsä oli surullinen eikä tiennyt mitä tehdä häntä lohduttaakseen.

Hän koetti ottaa pojan kanssaan toripäiville, taikka lähettää hänet

eläinmarkkinoille isänsä ja setiensä kanssa; mutta mikään ei häntä

huvittanut, mikään ei tuottanut hänelle iloa. Isä Barbeau, pojalle

mitään asiasta puhumatta, koetti jo taivuttaa isä Caillaudia ottamaan

molemmat pojat palvelukseensa. Mutta ukko antoi hänelle hyvin

järkevän vastauksen:

"Vaikkapa ottaisinkin molemmat pojat joksikin aikaa, niin sitä ei

voisi kuitenkaan kauvan kestää, sillä missä tarvitaan vaan yksi

palvelija, siellä ei kahta suotta pidetä. Vuoden lopussa täytyisi

teidän kuitenkin sijottaa toinen heistä jonnekin muuanne. Ettekö

luule että jos Sylvinetinne olisi sellaisessa paikassa, jossa

hänen olisi pakko tehdä työtä, niin hänellä ei olisi niin paljon

aikaa tuumailuihin, vaan hän puuhaisi niinkuin toinenkin, joka

on niin reippaasti kohtaloonsa alistunut. Ennemmin tai myöhemmin

on niin käyvä. Te kenties ette saa hänelle paikkaa siellä, missä

haluaisitte, ja jos kaksoset kerran joutuvat loitommaksi toisistaan

eivätkä voi tavata useammin kuin kerran viikossa tai kuussa, niin

on parasta totuttaa heitä jo ajoissa, etteivät aina ole toistensa

kintereillä. Olkaa toki järkevä, vanha ystävä, älkääkä välittäkö

niin paljo lapsen oikuista, lapsen, jota vaimonne ja toiset lapsenne

ovat liiaksi hellineet. Pahin askel on jo otettu, ja uskokaa minua,

hän kyllä tottuu kohtaloonsa, kunhan vain ette anna perään." Isä

Barbeau myönsi naapurinsa olevan oikeassa ja että mitä useammin

Sylvinet näki veljensä, sitä enemmän hän häntä ikävöi. Ja hän päätti

hankkia hänelle jonkunlaisen paikan ensi muuttopäivästä, jotta

poika, tavatessaan harvemmin veljeään, lopulta alkaisi tulla muiden

kaltaiseksi ja vapautuisi tuosta sairaloisesta veljesrakkaudesta.

Mutta sitäpä tuumaa ei voinut ottaa puheeksikaan äiti Barbeaun

kanssa, sillä hän puhkesi jo ensi sanasta viljaviin kyyneliin

ja pelkäsi että Sylvinet vielä voisi riistää hengen itseltään.

Ukko Barbeau kävi aivan ymmälle. Isänsä, isäntänsä ja äitinsäkin

kehotuksesta Landry koetti puhua järkeä kaksoisveli-raukalleen.

Sylvinet ei väittänyt vastaan ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei

kyennyt voittamaan itseään. Ja hänen surussaan oli vielä jotain

muutakin, josta hän ei milloinkaan puhunut, koska ei olisi mitenkään

voinut sitä selittää: hänen sydämensä syvimmässä syvyydessä oli

herännyt kiihkeä mustasukkaisuuden tunne Landryta kohtaan. Hän

oli tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen nähdessään miten kaikki

ihmiset pitivät hänen veljeään arvossa ja että hänen isäntäväkensä

kohteli häntä yhtä ystävällisesti, kuin jos hän olisi ollut talon

omia lapsia. Mutta vaikka tämä toiselta puolen häntä ilahuttikin,

niin toiselta puolen häntä suututti ja loukkasi että Landry hänen

nähdäkseen aivan liian lämpimästi vastasi tuohon uuteen ystävyyteen.

Hän ei voinut sietää että Landry riensi täyttämään Caillaudin

pienintäkin toivomusta, unohtaen isänsä, äitinsä ja veljensä ja ollen

halukkaampi täyttämään velvollisuuksiaan kuin nauttimaan ystävyydestä.

Lapsiraukka oli nyt saanut aivan uuden päähänpiston, että nimittäin

hänen veljensä oli kylmä hänen tunteilleen ja että niin oli

aina ollut, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, tai että hänen

kaksoisveljensä tunteet olivat viime aikoina kylmenneet, kun hän oli

muualla tavannut henkilöitä, joista hän piti enemmän ja jotka häntä

enemmän huvittivat.