Kun Sylvinet palasi kotiin, riippui hän äitinsä hameissa kuin
mikähän pieni lapsi, hellittämättä koko päivään ja puhuen alituiseen
Landrysta. Hän ei voinut pidättäytyä veljeään ajattelemasta
nähdessään kaikki ne paikat, joissa heidän oli ollut tapana yhdessä
oleksia. Illalla hän meni Pricheen isänsä kansa, joka tahtoi seurata
mukana, Sylvinet aivan paloi halusta saada syleillä veljeään
eikä voinut syödä illallistakaan, niin kiire hänellä oli päästä
matkaan. Poika toivoi että veljensä tulisi häntä vastaan ja hän oli
aina näkevinään hänen rientävän juoksujalassa heitä kohti. Mutta
vaikka Landry kyllä olisi omasta puolestaan ollut siihen halukas,
ei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän pelkäsi että Prichen pojat ja
rengit tekisivät pilaa tuosta kaksoisystävyydestä, jota pidettiin
jonkinlaisena tautina, niin että kun Sylvinet saapui perille, tapasi
hän veljensä istumassa pöydän ääressä, syöden ja juoden ikäänkuin
olisi ollut koko ikänsä Caillaudin perheessä.
Kun Landry näki veljensä tulevan, rupesi hänen sydämensä rajusti
ilosta lyömään, ja ellei hän olisi itseään pidättänyt, olisi hän
varmaan sysännyt kumoon pöydät ja penkit saadakseen pikemmin veljeään
syleillä. Mutta sitä hän ei tohtinut, sillä isäntäväkensä katseli
häntä uteliaasti; heitä huvitti tarkastaa tuota ystävyyttä, jossa
ilmeni jotakin uutta, luonnonvaistoa, niinkuin koulumestarilla oli
tapana sanoa.
Kun siis Sylvinet heittäytyi hänen syliinsä suudellen häntä, itkien
ja pusertuen häntä vastaan kuin lintu pesässä toveriaan vastaan
lämmintä etsiäkseen, oli Landry häneen tyytymätön muitten tähden,
vaikka omasta puolestaan kyllä tunsi tyytyväisyyttä. Mutta hän tahtoi
esiintyä järkevämmin kuin veljensä ja teki senvuoksi hänelle tuon
tuostakin pieniä huomautuksia, jotka kovasti harmittivat Sylvinetiä.
Kun sitten isä Barbeau oli istuutunut juttelemaan ja tyhjentämään
pari lasia isä Caillaudin seurassa, riensivät kaksoset yhdessä ulos,
sillä Landry halusi salassa hyväillä veljeään. Mutta toiset pojat
tarkastivat heitä kaukaa ja pieni Solange, isä Caillaudin nuorin
tytär, vallaton ja utelias tytönleiju, hiipi heidän jälkeensä aina
pähkinäpuumetsään saakka. Hän nauroi vähän nolon näköisenä, kun
hänet huomattiin, mutta vartiopaikastaan hän ei silti väistynyt,
sillä tyttö kuvitteli saavansa nähdä jotakin merkillistä, vaikka hän
ei tosiaankaan ymmärtänyt mitä merkillistä siinä oli, että kaksi
veljestä pitää toisistaan.
Vaikka Sylvinetiä hiukan hämmästytti veljensä levollinen kasvonilme
ensi tapaamisessa, ei hän kuitenkaan aikonut häntä moittia; niin
tyytyväinen hän oli saadessaan jälleen olla hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä oli Landry oma isäntänsä, sillä isä Caillaud oli
hänet vapauttanut kaikista tehtävistään, ja poika lähti liikkeelle
niin varhain, että luuli yllättävänsä kaksoisveljensä vuoteessa.
Mutta vaikka Sylvinet oli aamu uninen, heräsi hän kuitenkin Landryn
astuessa puutarhan portista sisään ja juoksi ulos avojaloin,
ikäänkuin joku olisi hänelle sanonut että veljensä oli tulossa. Se
oli Landrylle tavattoman hauska päivä. Hän oli onnellinen nähdessään
jälleen omaisensa ja kotinsa, varsinkin nyt kun tiesi ettei hän
saisi juosta kotona joka päivä ja että tämä käynti olisi hänelle
jonkunlainen palkinto. Sylvinet unohti kaikki huolensa puoliinpäiviin
saakka. Aamiaisella istuttaessa hän ajatteli että saisi syödä
päivällistä veljensä seurassa, mutta kun päivällinen oli ohi,
muisteli hän että illallinen olisi heidän viimeinen ateriansa ja
kävi sen johdosta alakuloiseksi. Hän hyvitteli veljeään paraimpansa
mukaan, antoi hänelle ruokapöydässä paraimmat palat, leipänsä
pehmeimmän sisuksen ja sallattinsa sydämyksen. Sitte hän tarkasteli
levottomasti veljensä vaatteita ja jalkineita, aivan kuin Landryn
olisi pitänyt lähteä hyvinkin pitkälle matkalle ja ikäänkuin hän
olisi kovin surkuteltavassa tilassa, huomaamatta lainkaan että hän
itse oli heistä kahdesta surkuteltavampi, koskapa oli surullisempi.