Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka
hän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen
Nanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan
kaksoisveljensä niskoille.
Väiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät "pitkäätikkua", jolloin
Landry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun
tyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin "kruunua ja kantaa"
kuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli
siis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.
"Näethän että kohtalo on niin määrännyt", sanoi Landry, "ja sinä
tiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään."
Vielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää
itkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä
suurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati
ajatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan
asian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt
tolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun
Sylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.
Niinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli
siksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita
miehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry
neljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi
tuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina
oli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran
ottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin
kertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti
Landry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää
velvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen,
Landryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.
Isä Barbeau otti kaksosen kumpaisellekin polvelleen, vaikka he olivat
jo suuria ja kookkaita poikia, puhutellen heitä seuraavasti:
"Lapseni, olette nyt ennättäneet järkevyyden ikäasteelle; näen sen
teidän alistumisestanne ja olen siihen tyytyväinen. Muistakaa, että
kun lapset tuottavat iloa isälleen ja äidilleen, silloin he tuottavat
myöskin iloa taivaan Herralle, joka heitä siitä vielä kerran
palkitsee. En halua tietää kumpiko teistä on ensin alistunut. Mutta
Jumala sen tietää ja hän on häntä siunaava siitä, että on antanut
hyvän neuvon, samoinkuin hän on siunaava toista, joka on neuvoa
seurannut."
Senjälkeen hän vei kaksoset äidin luo, että tämäkin lausuisi heille
kiittävän sanan. Mutta Barbeaun muorin oli niin vaikea pidättää
kyyneleitään, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan
otti heidät syliinsä.
Ukko Barbeau ei ollut mikään pölkkypää ja hän tiesi varsin hyvin
kumpiko pojista oli rohkeampi ja kummalla oli hellempi sydän. Hän
ei tahtonut antaa Sylvinetin auliuden laimentua, sillä hän huomasi
että Landry puolestaan oli järkkymätön päätöksessään ja että yksi
ainoa seikka voi saattaa hänet horjumaan: levottomuus veljen
puolesta. Siitä syystä hän herättikin Landryn ennen päivännousua,
varoen tarkoin koskettamasta vanhempaan veljeen, joka nukkui hänen
vieressään.
"Kas niin, poikaseni", kuiskasi hän; "meidän täytyy nyt lähteä
Pricheen ennenkun äitisi näkee sinut. Tiedäthän että hän suree,
ja meidän täytyy säästää häntä jäähyväisiltä. Seuraan sinua uuden
isäntäsi luo ja kannan tavarasi."
"Enkö sano veljelleni hyvästi?" kysyi Landry. "Hän suuttuu minuun,
jos menen hyväisiä sanomatta."
"Jos veljesi herää ja näkee sinun lähtevän, niin hän alkaa itkeä ja
herättää siten äitinne, ja äiti taas itkee sitä enemmän, kun näkee
teidän surevan. Kas niin, Landry; sinulla on sydän paikallaan etkä
sinä tahdo tehdä äitiäsi sairaaksi. Suorita asiasi miehekkäästi
loppuun saakka, poikani, ja mene huomiota herättämättä. Jo tänä
iltana tuon veljesi luoksesi, ja kun huomenna on sunnuntai, niin saat
tulla kotiin äitiä katsomaan."
Landry totteli reippaasti ja meni ovesta ulos taakseen katsomatta.
Mutta äiti Barbeaupa ei ollutkaan nukkunut niin syvään ja
levollisesti, ettei olisi kuullut kaikkea mitä miehensä sanoi
Landrylle. Vaimoraukka, joka käsitti että miehensä oli oikeassa,
ei liikahtanut paikaltaan, nosti vain jonkun verran sänkyverhoja
katsellakseen Landryn jälkeen. Hän oli niin epätoivoinen, että
syöksyi suinpäin sängystä rientääkseen poikaansa syleilemään, mutta
pysähtyi kuitenkin kaksosten vuoteen ääreen, jossa Sylvinet vielä
raskaasti nukkui. Poikaparka oli itkenyt niin paljo viimeisenä
kolmena päivänä ja kolmena yönä, että oli aivan uupunut, jopa hiukan
kuumeinenkin. Hän heittelihe levottomasti vuoteellaan, huokaili
syvään ja valitti hiljaa, kuitenkin heräämättä.
Kun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän
voinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se,
josta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista
kahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai
siitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa
heidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu
kokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun
suosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa
kuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi
hellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.
Katsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja
uupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä
muiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään
eikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä,
että olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara
velvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa
hiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin
päätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi
voinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen
Jumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan
minua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun
Landryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta
toiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän,
hän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin
omaa silmäteräänsä.
Näin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta
kuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi
poikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan
pienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen
taloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian
täysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää
askeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli
eteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:
"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme
perille ennen auringon nousua."
Landry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä,
niin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli
kadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui
Pricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.