II.

Kaksoset kasvoivat ja viihtyivät sairastamatta sen pahemmin kuin

muutkaan lapset, jopa olivat niin hyviä ja tyytyväisiä, että näytti

kuin ei heitä olisi milloinkaan vaivannut hammassärky tai sen

semmoinen lastentauti.

He olivat vaaleaverisiä molemmat ja pysyivät sellaisina koko

elämänsä. Kasvot olivat kauniit, silmät suuret ja siniset, hartiat

kohtalaisen leveät, vartalo suora ja sopusuhtainen. He olivat

pitemmät ja rohkeammat kuin kaikki muut ikäisensä, ja kaikki

kylän läpi kulkevat pysähtyivät heitä katselemaan, ihmetellen

poikain yhdennäköisyyttä ja virkahtain mennessään: "siinäpä kaunis

kaksoispari!"

Ja juuri senvuoksi, että kaksoset jo aikaisin tottuivat olemaan

muiden huomaavaisuuden ja kysymysten esineinä, eivät he jääneet

typeriksi tai ujoiksi. He olivat reippaita ja ujostelemattomia

kaikkia kohtaan, ja sensijaan että olisivat kätkeytyneet pensaisiin,

niinkuin meikäläisillä lapsilla on tapana vieraita nähdessään, he

menivät kohteliaasti tulijan luo ja vastasivat kysymyksiin luomatta

katsettaan maahan tai hidastelematta. Ensi silmäyksellä ei heissä

voinut huomata mitään erilaisuutta, he olivat niin toistensa

kaltaiset kuin kaksi marjaa konsanaan. Mutta ken tarkasti heitä

yhtärintaa neljännestunnin verran, hän huomasi helposti että Landry

oli pikkuruisen pitempi ja kasvultaan vankempi, että hänen hiuksensa

olivat hiukan paksummat, nenä suurempi ja silmät vilkkaammat.

Hänellä oli myöskin leveämpi otsa ja päättäväisempi kasvonilme, ja

syntymämerkki, joka oli veljen oikealla poskella, oli Landrylla

vasemmalla puolella ja muutenkin paljoa selvempi. Naapurit siis

tunsivat heidät hyvin, mutta toisinaan hekin sentään erehtyivät, ja

hämärissä taikka pienen välimatkan päässä miltei kaikki sekottivat

heidät keskenään, sitä helpommin kun kaksosten äänensointukin oli

aivan sama ja kun he, hyvin tietäen että heidän suhteensa saattoi

erehtyä, vastailivat toistensa puolesta, huolimatta koskaan

hairahdusta oikaista. Itse ukko Barbeaukin iski toisinaan kiveen.

Kävi niinkuin Sagette-muori oli ennustanut, että ainoastaan äiti

ei milloinkaan hairahtunut, ei edes pilkkopimeässä tai pitkänkään

matkan päässä; heti kun hän vain näki heidän tulevan tai kuuli heidän

äänensä, erotti hän poikaset toisistaan.

Toinen ei voinut ylvästellä olevansa toista parempi, sillä jos

Landry olikin jonkun verran iloisempi ja rohkeampi kuin hänen

vanhempi veljensä, niin oli Sylvinet sensijaan niin sydämellinen ja

älykäs, ettei häntä voinut rakastaa vähemmin kuin hänen nuorempaa

veljeäänkään. Kokonaista kolme kuukautta koetettiin heitä estää

liiaksi toisiinsa kiintymästä. Kolme kuukautta on pitkä aika

maalaisille, kun on kysymys jostain tavallisesta poikkeavasta. Mutta

sen pahempi ei tuosta hommasta voitu huomata minkäänmoisia tuloksia,

toisekseen oli kirkkoherra sanonut että Sagette-muori oli hölynpölyn

puhuja ja että sitä, minkä Jumala oli luonnonlaiksi asettanut, ei

ihmisten pitäisi ruveta muokkailemaan. Niin koko asia vähitellen

unohtui. Ensimäinen kerta kun pojilta riisuttiin mekot ja heidät

vietiin housuniekkoina kirkkoon, olivat nuo vaatekappaleet samasta

kankaasta ja samaan malliin leikatut, sillä ne olivat tehdyt äidin

hameesta ja pitäjänräätäli tunsi ainoastaan yhden housunmallin.

Aikaa myöten huomattiin että he suosivat samoja värejä, ja kun

heidän Rosette tätinsä tahtoi antaa kummallekin kaulahuivin

uudenvuodenlahjaksi, valitsivat molemmat samanvärisen sinipunervan

huivin ympärikulkevan rihkamakauppiaan varastosta, jota tämä kuletti

talosta taloon vanhan hevoskonin selässä. Täti kysyi johtuiko heidän

vaalinsa siitä, että kummankin pitäisi aina olla samalla tavalla

puetut. Mutta kaksoset eivät niin kauvas tähdänneet; Sylvinet vastasi

että hänen valitsemansa huivi oli sekä väriltään että kuosiltaan

kaunein kauppiaan koko varastossa, ja heti paikalla vakuutti Landry

että kaikki muut kaulahuivit olivat rumia.

"Entäs mitä pidätte hevoseni väristä?" kysyi kulkukauppias nauraen.

"Se on hyvin ruma", vastasi Landry; "aivan kuin mikähän vanha

harakka."

"Kerrassaan ruma", virkkoi Sylvinet; "ihan kuin pörhöinen harakka."

"Näettehän", sanoi kauppias viisastellen tädille, "että lapsilla on

sama maku. Jos toisen mielestä punainen on keltaista, niin toinenkin

heti vakuuttaa punaisen keltaiseksi, eikä kannata ruveta heidän

kanssaan reistailemaan, sillä sanotaan että jos tahdomme estää

kaksoisten pitämästä itseään kahtena saman mallin jäljennöksenä, niin

he tulevat paksupäisiksi eivätkä tiedä enää mitään."

Niin sanoi kauppias sentähden, että hänen sinipunaiset kaulahuivinsa

olivat arkavärisiä, joten hän halusi myydä niitä kaksi yhtaikaa.

Samoin kävi aina myöhemminkin, ja kaksoset olivat niin samalla

tavalla puetut, että heitä oli entistäkin vaikeampi toisistaan

erottaa. Ja liekö se sitte ollut lasten vallattomuutta taikka niitä

luonnonlain seurauksia, joita kirkkoherra piti mahdottomana hävittää,

mutta niin vain kävi, että kun toisen puukengästä sattui kärki

irtautumaan, niin oli heti toisellakin saman jalan kenkä repaleina;

kun toinen sai reijän lakkiinsa tai takkiinsa, puhkasi toinenkin

viipymättä samanlaisen niin taitavasti, että olisi voinut väittää

saman onnettomuuden kohdanneen molempia, ja jos joku tahtoi asiaa

lähemmin tutkia, purskahtivat kaksoset täyttä kurkkua nauramaan,

veitikkamaisen viaton ilme kasvoillaan.

Olipa sitten pahaksi tai hyväksi, mutta tämä ystävyys yhä vaan

lisääntyi vuosien kuluessa, ja sinä päivänä, jolloin pojat kykenivät

jonkun verran ajatuksiaan ilmaisemaan, sanoivat he toisilleen että

heillä ei ollut lainkaan hauskaa muiden lasten seurassa, elleivät

molemmat olleet saapuvilla, ja kun eräänä päivänä isä otti koetteeksi

toisen mukaansa koko päiväksi toisen jäädessä kotiin äidin luo, oli

molemmilla niin ikävä ja he olivat niin alakuloisia, kalpeita ja

hitaita, että heitä luultiin sairaiksi. Ja kun he illalla tapasivat

toisensa, läksivät he käsikkäin kävelemään eivätkä tahtoneet

palata ollenkaan sisään, niin hyvä oli heidän mielensä kun taasen

saivat olla yhdessä, ja samalla he olivat hiukan loukkaantuneita

vanhemmilleen, jotka olivat heille tuottaneet tämän surun.

Eikä tätä yritystä enää uudistettukaan, sillä totta puhuen sekä

isä että äiti, jopa enot ja tädit, veljet ja sisaretkin tunsivat

kaksosia kohtaan sellaista hellyyttä, että se tuntui miltei

heikkoudelta. He olivat pojista oikein ylpeitä, kun olivat kuulleet

heitä niin paljo kiitettävän, ja todellakaan eivät kaksoset olleet

ei rumia, typeriä eikä pahanilkisiä. Toisinaan isä Barbeau tuli

vähän levottomaksi tuosta heidän ainaisesta yhdessäolostaan,

ajatellessaan mitenkä sitten kävisi, kun pojat joutuisivat miehen

ikään, ja muistellessaan Sagette-muorin sanoja hän koetti ärsyttää

heitä toisiaan vastaan ja herättää heissä kateutta. Kun he olivat

syypäät johonkin pieneen virheeseen, nipisti hän esim. Sylvinetiä

korvalehdestä sanoen Landrylle: "Tällä kertaa annan sulle anteeksi,

koska sinä tavallisesti olet kiltimpi". Mutta Sylvinet tyytyi

kernaasti rangaistukseensa, kun näki veljensä pelastuvan, ja Landry

itki ikäänkuin häntä olisi kuritettu. Toisinaan koetettiin antaa

ainoastaan toiselle jotain, jota molemmat halusivat; mutta jos se oli

jotakin syötävää, jakoivat he sen paikalla; jos se taasen oli joku

leikkikalu tai muu sellainen, käyttivät he sitä yhteisesti taikka

vuorotellen, erottamatta kummanko se varsinaisesti oli. Jos toisen

käytöstä kiitettiin ja toisen avut jätettiin huomioon ottamatta,

niin toinen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään kaksoisveljeään

kiitettävän ja hyväiltävän ja hänkin puolestaan alkoi häntä kiittää

ja hyväillä.

Sanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun

kuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää

mitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan

kun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan

Jumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia

liioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen

olla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan

jotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään

toistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan

loukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän

toisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja

visertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.

Tästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi

Jumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista

ei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen

kohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa

niin Jumalan edessä kuin keskenään.

Siitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo

koettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet

ensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan,

etupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat

maailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima

miehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät

lujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka.

Meidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi

sopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat

poimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne

koonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa

luonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne

palvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen

heistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja

omat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon

toimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen

miehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan

olisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen

kaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta

kun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut

tähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi

jo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät

itkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja

vainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He

eivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he

valmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään,

mutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.

Ensimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan,

aivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta

sitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien

tapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää

itsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei

heitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että

heidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän

lujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja

ruumiillisella kurituksella.

"Kaipa meidän täytyy siihen suostua", sanoi Landry. "On vaan kysymys

siitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty

meille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa."

"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö", sanoi Sylvinet, "kun

meidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan

joutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun

kanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia."

"Niinhän sitä voisi luulla", vastasi Landry, "mutta kuitenkin on

sillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää

kuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä

ja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen

iloinnut."

Landry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi

itkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin

veljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti

hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.

Landry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla

tavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen

ja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä

häneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän

kuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun

perheen keskuudessa kuin kotonaan.

"Kuulehan, veliseni!" sanoi hän Sylvinetille. "Jos kerran voimme

päättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät

hyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita,

joka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua

ankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät

erotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en

takaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme

luona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä

kotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa

huomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän

että sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä

lähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin

maat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä.

Minä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen

heti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo

puuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan.

Olen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit

poissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin."