I.

Isä Barbeau, la Cossen kylässä, oli varakas mies -- muuten häntä ei

olisi kunnallishallinnon jäseneksi valittukaan. Hänellä oli kaksi

peltoa, jotka antoivat perheelle elatuksen, jopa rahaistakin rahaa

kirstunpohjaan kartuttivat. Niityistään hän korjasi kukkuraiset

kuormat heinää, ja lukuunottamatta pitkin joenvartta kasvavaa, joka

oli hiukan saraheinän sekaista, ei juuri parempaa rehua saatu koko

seutukunnalla -- se oli yleisesti tunnettu asia.

Ukko Barbeaun tiilikattoinen, hyvin rakennettu talo sijaitsi

aukealla paikalla kukkulan rinteellä, antoisan vihannestarhan ja

kahden tynnyrinalan suuruisen viinitarhan ympäröimänä. Vielä oli

riihen takana kaunis hedelmäpuutarha, joka kasvoi runsaasti luumuja,

kirsikoita, päärynöitä ja pihlajanmarjoja, ja sen laitamalla

rehottavat pähkinäpuut olivat koko paikkakunnan vanhimmat ja

suurimmat.

Ukko Barbeau oli rehti, hyväsydäminen mies, erittäin hellä

perheelleen eikä suinkaan nurja naapureitaan ja pitäjäläisiäänkään

kohtaan.

Hänellä oli jo kolme lasta, kun äiti Barbeau, joka nähtävästi

arveli että heillä oli varaa elättää niitä vaikka viisikin ja joka

halusi kiirehtiä, koska hänelle alkoi jo ikää karttua, sai päähänsä

lahjottaa miehelleen yhtaikaa kaksi reimaa poikaa. Ja kun uudet

tulokkaat olivat siinä määrässä samannäköisiä, että niitä tuskin

saattoi toisistaan erottaa, huomasi jokainen heti ensi silmäyksellä

että ne olivat kaksosia.

Sagette-muori, joka otti ne ihmisten ilmoille tullessaan

esiliinaansa, piirsi ensiksisyntyneen käsivarteen neulalla pienen

ristin, sillä, sanoi hän, joku nauhanpätkä tai kaulavitja voi

hävitä ja koko esikoisoikeus siten mennä hukkaan. Kun lapsi kasvaa

suuremmaksi, pakisi eukko, on häneen pantava sellainen merkki, joka

ei lähde milloinkaan. Ja niin tehtiinkin. Vanhempi sai nimekseen

Sylvain, mikä pian muuttui Sylvinetiksi, jotta hänet erotettaisiin

vanhemmasta samannimisestä veljestään, joka oli ollut hänen

kumminaan; toinen ristittiin Landryksi, minkä nimen hän sai pitää

semmoisenaan, koska setäänsä, jonka mukaan hän oli nimensä saanut,

aina pikku pojasta asti oli sanottu Landricheksi.

Ukko Barbeau hiukan hämmästyi, kun hän torilta palatessaan näki

kehdossa kaksi pientä päätä. "Katsoppas!" virkkoi hän; "tuo kehto

on aivan liian pieni, minun täytyy sitä huomenna suurentaa."

Hänessä näet oli hiukan puusepän vikaa, niin että vaikkei ollutkaan

milloinkaan saanut mitään oppia nikartelutaidossa, hän oli sentään

itse tehnyt puolet huonekaluistaan. Ukko ei sen enempää ihmetellyt,

menihän vaan vaimonsa luokse ja ojensi hänelle täyteisen lasin

lämmitettyä viiniä, mikä suuresti virkisti sairasta. -- "Sinä

hommailet niin uutterasti, eukkoseni", sanoi hän, "että pitääpä

minunkin ruveta tässä hiukan puuhiani terästämään. Meillä on nyt

kaksi suuta lisää, joita emme suinkaan olisi välttämättä tarvinneet;

se on minulle muistutukseksi että isken tanakammin maankamaraan.

Ole huoletta, minä kyllä isken aivan hartiain takaa; mutta pidähän

sentään varasi ettet lahjota minulle ensi kerralla kolmea yhtaikaa,

sillä se olisi jo melkein liikaa."

Barbeaun muori pirahti itkuun, ja se koski kovasti miehen mieleen.

"No", sanoi hän; "älähän nyt turhia tillittele, muoriseni! En sitä

moittiakseni sanonut, vaan päinvastoin kiittääkseni. Pojat ovat

kauniita ja hyvin kehittyneitä, niissä ei ole mitään ruumiinvikaa, ja

siitä saatamme olla iloisia."

"Oi", sanoi vaimo, "tiedän kyllä ettet sinä, Barbeau, minua pahoin

moitikkaan; mutta minä suren, kun olen kuullut sanottavan ettei

mikään ole niin vaikeata ja tarkkaa kuin kaksoisten kasvattaminen. Ne

ovat toisilleen alituiseksi haitaksi, niin että tavallisesti toisen

täytyy kuihtua, jotta toinen viihtyisi."

"Vai niin", virkkoi mies; "onko asia sillä lailla? Minä puolestani en

ole milloinkaan ennen nähnyt kaksosia -- eihän sellaisia niin usein

näe. Mutta Sagette-muori kai tuntee ne asiat hyvästi ja voi meitä

neuvoa."

Kun Sagette-muorin mieltä kysyttiin, vastasi tämä: "Uskokaa minua,

teidän kaksosenne kyllä jäävät eloon ja edistyvät eivätkä tule

sairastamaan enemmän kuin muutkaan lapset. Olen jo viisikymmentä

vuotta hoitanut kätilöntointa ja olen nähnyt kaikkien pitäjän lapsien

syntyvän, elävän tai kuolevan. Eivät nämät siis ole ensimäiset

kaksosetkaan. Samannäköisyys ei ensiksikään vaikuta mitään heidän

terveyteensä. On sellaisia, jotka eivät ole enemmän toistensa

näköisiä kuin te ja minä, ja useasti kuitenkin sattuu että toinen on

voimakas ja toinen heikko, joten toinen jää eloon ja toinen kuolee.

Mutta katselkaapas noita lapsia! Ne ovat molemmat yhtä kauniita ja

yhtä kehittyneitä, aivan kuin kumpikin olisi perheen ainokainen.

Ne eivät ole olleet toisilleen haitaksi äitinsä kohdussa; ne ovat

tulleet maailmaan tuottamatta hänelle tavallista suurempia tuskia

ja itse mitään erikoisempaa kärsimättä. Ne ovat kauniit kuin kaksi

enkeliä, eivätkä suinkaan aijo kuolla. Rauhottukaa siis, äiti

Barbeau; saatte niistä vielä paljo iloa, kun näette niiden kasvavan,

ja jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, niin ei heitä voi enää

toisistaan erottaa muut kuin te ja ne, jotka heidät näkevät joka

päivä, sillä en ole milloinkaan nähnyt toista niin samannäköistä

kaksoisparia. Nehän ovat aivan kuin kaksi vasta munasta puikahtanutta

peltokanan poikasta, niin suloiset ja niin toistensa näköiset, ettei

kukaan muu kuin peltokanamuori itse voi niitä toisistaan tuntea."

"No niin, käyhän se laatuun", sanoi ukko Barbeau korvallistaan

raappien. "Mutta olen kuullut sanottavan kaksoisten kiintyvän niin

toisiinsa, etteivät ne erotettuina enää jaksa elääkään, vaan ainakin

toinen lopulta kuolee suruun ja ikävään."

"Sekin on totta", sanoi Sagette-muori; "mutta kuulkaahan nyt, mitä

vanha kokenut vaimo teille sanoo. Älkää unohtako neuvojani, sillä kun

lapsenne ovat ennättäneet siihen ikään, että joutuvat teistä eroon,

silloin ei minua enää ole maailmassa. Pitäkää varalla siitä lähtien,

kun kaksoset rupeavat ympäristöään tarkastamaan, ettette anna

heidän olla alati yhdessä. Ottakaa toinen mukananne ulkotöihin ja

jättäkää toinen kotiin. Kun toinen menee onkimaan, lähteköön toinen

metsästämään; toisen kaitessa lampaita vartioikoon toinen härkiä

laitumella; kun annatte toiselle viiniä, antakaa toiselle lasi vettä,

ja päinvastoin. Älkää nuhdelko tai rangaisko molempia yhtaikaa, älkää

pukeko heitä samalla tavalla; kun toinen saa hatun, antakaa toiselle

lakki, ja varokaa varsinkin ettette teetä molemmille puseroita

samasta sinisestä kankaasta. Kaiken kaikkineen, teidän tulee käyttää

kaikkia mahdollisia keinoja estääksenne heitä liittymästä liian

läheisesti toisiinsa ja tottumasta liiaksi toistensa seuraan.

Pelkään pahoin että annatte näiden neuvojeni mennä korvasta sisään

ja toisesta ulos, mutta jos ette niitä seuraa, saatte vielä kerran

katkerasti katua."

Sagette-muori puhui hyvin ja hänen sanojansa uskottiin. Luvattiin

seurata hänen neuvojaan ja eukko sai ennen lähtöään kauniin lahjan.

Ja kun hän oli vakavasti varottanut ettei kaksosia ruokittaisi

samalla maidolla, ruvettiin kiireesti etsimään imettäjää.

Mutta sellaista ei ollut niiltä seuduin saatavissa. Barbeaun muori,

joka ei ollut odottanut kahta lasta ja joka itse oli imettänyt kaikki

muut lapsensa, ei ollut ryhtynyt etukäteen mihinkään sensuuntaisiin

kuulusteluihin. Isä Barbeaun itsensä täytyi lähteä liikkeelle

imettäjää hakemaan, ja kun äiti ei voinut antaa pienokaistensa nähdä

sillaikaa nälkää, imetti hän itse molempia.

Meidän seudun rahvas ei tee yhdessä kädenkäänteessä päätöksiään,

ja rikaskin tinkii aina mielellään jonkun verran. Barbeaun väellä

tiedettiin olevan varoja ja arveltiin että äiti, joka ei enää ollut

kukoistus-ijässään, ei kauvankaan jaksaisi rasittumatta imettää

molempia lapsia. Kaikki imettäjät, jotka isä Barbeau sai käsiinsä,

pyysivät häneltä 18 livreä kuussa, ei enempää eikä vähempää kuin

herrasmieheltä konsanaan.

Ukko Barbeau ei tahtonut maksaa kuin 12 tai 15 livreä, koska se oli

hänen mielestään kylliksi talonpoikaisissa oloissa. Hän kuulusteli ja

kyseli joka taholta, mutta sopimusta vaan ei syntynyt. Asia ei muuten

ollut niin varsin kiireellinenkään; kaksi niin pientä lasta eivät

voineet juuri äitiään uuvuttaa, ja ne olivat niin terveitä, niin

hiljaisia ja tyytyväisiä molemmat, etteivät tuottaneet sen enempiä

vaivoja kuin jos talossa olisi ollut yksi ainoa lapsi. Kun toinen

nukkui, nukkui toinenkin. Isä oli laittanut kehdon kuntoon, ja kun

he tavallisesti itkivät yhtaikaa, niin heitä yhtaikaa soudatettiin

ja tyynnytettiinkin. Lopulta isä Barbeau sopi erään imettäjän

kanssa 15:sta livrestä, eikä riidanalaisena enää ollut kuin jonkun

sadan soun käsiraha. Silloin hänen vaimonsa eräänä päivänä virkkoi:

"Kuuleppas, ukkoseni; en tosiaankaan ymmärrä minkätähden meidän

pitäisi tuhlata 180 tai 200 livreä vuodessa, aivan kuin olisimme

hienoa herrasväkeä ja aivan kuin minä olisin liian vanha lapsiani

imettämään. Minulla on enemmän maitoa kuin tarvitaankaan. Poikamme

ovat jo kuukauden vanhat, ja katsohan itse miten terveennäköisiä ne

ovat! La Merlande, jonka tahdot toista imettämään, ei ole läheskään

niin terve kuin minä; hänen maitonsa on jo kohta puolentoista

vuotista, eikä se ole sopivaa niin pienelle lapselle. Sagette -muori

kielsi meitä imettämästä kaksosiamme samalla maidolla, jotteivät

he kiintyisi liiaksi toisiinsa; niin hän tosin sanoi, mutta hän

sanoi myöskin että meidän pitää hoitaa molempia yhtä hyvin, koska

kaksoset eivät kuitenkaan ole yhtä voimakkaita kuin muut lapset.

Näen mieluummin että lapsemme rakastavat toisiaan liiaksi, kuin

että toinen kärsii toisen vuoksi. Ja kummanko sitte antaisimme

imettäjän huostaan? Tunnustan suoraan että eroan yhtä vastahakoisesti

kumpaisestakin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen

sydämestäni rakastanut kaikkia lapsiani; mutta minä en ymmärrä mistä

se johtuu, että tuntuu kuin nämä olisivat kaikkein kauniimmat ja

suloisimmat mitä olen sylissäni kantanut. Tuntuu siltä -- en tiedä

oikein miten -- kuin pelkäisin aina heidät kadottavani. Pyydän,

ukkoseni, ettemme ajattelisi enää ensinkään koko imettäjäjuttua;

tehkäämme vaan muuten kaikki, mitä Sagette-muori on meille neuvonut.

Sillä en voi käsittää kuinka imeväiset voisivat liiaksi toisiinsa

kiintyä, nuo, jotka tuskin voivat erottaa käsiään ja jalkojaan

siinäkään ijässä, jolloin heidät vierotetaan."

"Saatat olla oikeassa, muoriseni", vastasi ukko Barbeau katsellen

vaimoaan, joka näytti vielä harvinaisen terveeltä ja voimakkaalta.

"Mutta jos sinä kuitenkin heikontuisit sikäli kuin lapset varttuvat?"

"Ole huoletta", vastasi vaimo; "minulla on vielä sellainen ruokahalu

kuin jos olisin viidentoista ikäinen. Sitäpaitsi, jos tunnen

heikontuvani, lupaan kertoa asiasta, ja silloin ennätämme kyllä vielä

liiaksikin lähettää toisen lapsiparoista muiden imetettäväksi."

Ukko Barbeau suostui tuumaan, sitä mieluummin, kun hän ei pitänyt

turhista kulungeista. Barbeaun muori imetti kaksosensa sairastumatta

tai muutenkaan rasittumatta, jopa oli siinä määrässä terhakka,

että hän kaksi vuotta kaksosparin syntymän jälkeen synnytti vielä

pienen sievän tytön, joka sai nimekseen Nanette ja jota hän samoin

itse imetti. Se oli kuitenkin vähän liikaa, ja tuskinpa eukko olisi

suoriutunut kunnialla koko asiasta, ellei vanhin tyttärensä, joka

hiljattain oli saanut ensimäisen lapsensa, silloin tällöin olisi

avustanut äitiään antamalla pienelle sisarelleen rintaa.

Sillä tavoin kasvoi ja lisääntyi perhe, ja päivänpaisteessa myllersi

sekaisin pienet enot ja tädit pienten sisarenpoikiensa ja -tytärtensä

kanssa, kaikki jokseenkin yhtä vallattomina tai yhtä vakavina.