Viime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle
maailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen
syntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään
-- nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on
säilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien
kirjailijanimien joukossa.
Tämä nainen, omalta nimeltään _Amandine Aurore Lucie Dupin_,
syntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton.
Isä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti
halpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan
seikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa
ja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata
rahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen
kirjallisessa toiminnassaan.
Aikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä
sekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen
isoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18:een
ikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin
puolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja
harrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään
mieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka
työtä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin
suuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän
täällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä
oli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen
suonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen
kiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen
elämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä
kirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.
Isoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä
onnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo
Pariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä
kulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli
rouva _Dudevand_. Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta
jatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan
keskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan
raa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla -- toisella puolella
nuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi
elämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen,
tasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda
ja elostella muiden naisten kanssa -- toverina nuoren aviovaimon
avioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä
elää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan
avioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9
vuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831,
mies ja vaimo menivät eroon asumaan -- ja siihen päättyi Auroren
elämän ensimäinen ajanjakso, n.s. _porvarillinen aika_.
Seuraavaa on sanottu hänen _seikkailu-aikakaudekseen_. Se alkoi
siten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä
tuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua -- lapset jäivät toistaiseksi
isän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi
työkseen tunnetun kirjailijan _Jules Sandeau'n_ kanssa "Rose et
Blanche" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti "Figarohon".
Mutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä,
jolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee -- _George Sandin_
nimellä. Se oli romaani "Indiana", joka teki hänet heti kuuluisaksi,
ja sitä seurasi yhtämyötään uusia: "Valentine", "Lélia" y.m., jolla
viimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki
pulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina
kuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen
hätä- ja vapautushuutoja -- naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien
ja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja
avioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen
mielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas
synnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi
tehdä ihmisen onnelliseksi -- ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen
tarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta
kärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla
voimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään
paljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa
Jules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui
intohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus
alkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän
kiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin
kuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt
ja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8
vuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on
itse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta
ja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko
aikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä
äiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että
poikansa _Maurice_ mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä
suhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja
rakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi -- pojan rakkauden.
Näiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa
perään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia
kokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden
vaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin -- hän
oli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä
hän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena
seikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja,
joissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä,
julistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt
ja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli
kokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän
aikanamme niin suurimerkityksellisen _yhteiskuntaromaanin_ ensimäinen
tienraivaaja.
Tätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota
voisimme sanoa hänen _valtiolliseksi aikakaudekseen_. V. 1848 puhkesi
Ranskassa n.s. "helmikuun vallankumous". Antaessaan vastamainituissa
yhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja
kantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä
vallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka
mielilause oli että "tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä",
oli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti
väliaikaisen hallituksen lehteen "Bulletin de la République", jopa
perusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta
puhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut
kansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun
kapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa.
Hän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina
1855:een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki
tasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III:n kunnianhimoista
keisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen
lopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.
Vallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa
rakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon
nuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa -- heräsivät
ja pulppusivat paperille monina ihanina _kyläkertomuksina_: "La
petite Fadette", "François le Champi", "Les Maîtres Sonneurs" y.m.,
joista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi.
Näillä kertomuksilla hän vallotti _koko_ Ranskan kansan, ja ne
ovat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin
jälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva
nainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden
julistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei
äidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen
kauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit.
Ja ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa,
tapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan
sydämessä -- ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.
Mainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen
piirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja
kirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan
onkin sanottu hänen _äidilliseksi aikakaudekseen_. Hän asuu yhä
edelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari
kolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan
lastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen
äiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka
mielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin
nuorempinakin päivinään. Hän elää "tyynen ja onnellisen vanhuuden
päiviä", niinkuin hän itse sanoo. Poikansa ja tyttärensä ovat
menneet naimisiin, ja elämä lasten ja lastenlasten keskuudessa valaa
hänen viimeisiin vuosiinsa kauneutta ja onnea (sivumennen olkoon
mainittu, että pojallakin oli kirjallisia lahjoja, hän m.m. julkaisi
äitinsä kanssa kokoelman kansansatuja). Hänen luonaan käy Ranskan
kuuluisimmat kirjailijat ja älyniekat vieraisilla, hän on viimeisiin
saakka terve ja työkykyinen, paljon hälyä herättäneet seikkailuvuodet
ovat unohtuneet ja hän kuolee v. 1876 kansansa ihailemana
rauhallisessa Nohantissaan lähes 72 vuoden vanhana.
George Sand oli tuottelias, sillä hänen sydämensä pysyi aina nuorena
ja mielikuvituksensa pirteänä, ja hän kirjotti helposti -- viimeisinä
aikoinaan hän ei edes lukenut läpi kirjottamaansa, vaan lähetti
sen sellaisenaan painoon. Siksipä hänen kynästään onkin lähtenyt
kaikkiaan toistasataa teosta. Hänen tuotteensa eivät niinmuodoin
ole hiotun hiottuja, mutta ne ovat aina lyyrillisen lennokkaita,
kaunopuheisia ja mukaansa tempaavia; tyyli on yksinkertainen, mutta
varma ja sopusuhtainen suuren kertojan tyyli. Jotkut ovat sanoneet
että hän liiaksi kaunisteli ja ihannoitsi, mutta toiset väittävät
sitä erehdykseksi ja että tuskin kukaan on kuvannut Ranskan kansaa
uskollisemmasti ja koristelemattomammasti kuin hän -- se on vain
tuo hänen lämmin, lennokas kirjotustapansa, joka valaa kaikkeen
runollista hohdettaan. Eikä sovi unohtaa että hän oli romantikko,
ja sellaisena hän epäilemättä liikkuu todellisuuden maakamaralla
uskollisemmin kuin useimmat muut sen suunnan edustajista.
Jotkut ovat tahtoneet julistaa George Sandin pannaan noiden hänen
vapaata rakkautta vaativien aikaisempien teostensa ja omien
lemmenseikkailujensa vuoksi. Se on sokeata ahdasmielisyyttä, sillä
jokaisen rehellisen ihmisen täytyy tunnustaa että hän silloinkin
etsi totuutta ja onnen syntysanoja, että nuo vuodet olivat hänen
puhdistavia kiirastulivuosiaan ja että hän koko elämänsä ajan
taisteli kaikkea kehnoa, väärää ja kahlehtivaa vastaan, päämääränään
koko ihmiskunnan kohoominen ja menestys, kaikkien sen jäsenten sekä
yksityisen että yhteiskunnallisen elämän onnen-ehdot. Elämä ja
taistelu sellaisen päämäärän eteen on kokonaisuudessaan suuri ja jalo
elämä, jonka edessä pikkuseikat häipyvät kuin kedon epätasaisuudet
rehevän, tähkivän laihon alle.