Sihteeri.
Keisari, kenraalit ja upseerit, kaikki riensivät ulos katsastukseen ja
jättivät minut yksinään miehen kanssa, joka oli hauskan näköinen,
mustassa puvussaan valkoisine röyhelyspaitoineen, ja hän esitteli
itsensä minulle herra de Menevaliksi, hänen majesteetinsa
yksityissihteeriksi.
"Meidän täytyy saada vähän ruokaa herra de Laval", sanoi hän. "Kun on
jotakin tehtävää keisarin kanssa, niin on aina parasta hankkia ruokaa
silloin, kun on aikaa. Voi kulua monta tuntia ennen kuin hän syö mitään
ja jos on hänen kanssaan, niin täytyy paastota. Minä vakuutan teille,
että minä olen ollut pyörtyä nälästä ja janosta."
Herra de Meneval oli niin ystävällisen näköinen, että minä jo tunsin
olevani aivan vapaa hänen seurassaan. Ja minä kysyin sen vuoksi häneltä
kursailematta:
"Mutta miten tekee keisari?"
"Hän on raudasta. Me emme saa asettaa aikaamme hänen mukaansa. Minä olen
hänen nähnyt tekevän työtä kahdeksantoista tuntia yhtämenoa niin, että
hän ei ole muuta nauttinut kuin kupin tai kaksi kahvia. Hän väsyttää
koko ympäristönsä. Eipä edes sotamiehetkään ole hänen vertaisiaan
kestävyydessä. Minä vakuutan teille, että minä pidän suurimpana
kunnianani, kun minulla on huoli hänen papereistaan, vaan kaikissa
tapauksissa se väliin on varsin rasittavaa. Väliin kello yksitoista
illalla minä vielä istun kirjoittamassa hänen lausumisensa mukaan ja
päätäni kivistää. Se on kauheaa työtä, sillä hän lausuu yhtä kiireesti
kuin hän puhuu, eikä hän koskaan sano mitään kahta kertaa. 'Kas niin
Meneval', sanoo hän yhtäkkiä, 'nyt me lopetamme ja nyt me nukumme hyvin
koko yön.' Vaan juuri kun olen hyvilläni siitä, niin hän lisää: 'Ja me
jatkamme kirjoittamista kello kolme aamulla.' Sellaista on 'nukkua koko
yön'."
"Vaan eikö hänellä ole määrätyitä ruoka-aikoja?" kysyin seuratessani
onnetonta sihteeriä teltasta.
"Kyllä hänellä on määrätyt ajat, vaan hän ei niistä välitä. Niin kuin
huomaatte, on jo päivällis-aika aikoja sitten ollut, vaan hän on mennyt
katsastukselleen. Sen jälkeen taas joku seikka vetää hänen huomionsa ja
sitten taas joku toinen, ja illalla hän yhtäkkiä huomaa, että hän ei ole
saanut päivällistä. 'Päivälliseni Constant, ja hetipaikalla!' huutaa hän
silloin, ja Constant raukan täytyy pitää huoli siitä, että se on
saatavissa."
"Vaan niin myöhään, se kai jo on pilautunut!" sanoin minä.
Sihteeri nauroi varovasti niin kuin mies, jonka aina on ollut pakko
hillitä tunteensa.
"Tässä on keisarillinen keittiö", sanoi hän ja osotti muuatta suurta
telttaa heti päämajan edessä. "Borel, toinen kokki, seisoo juuri ovella.
Kuinka monta kananpoikaa tänään, Borel?"
"Ah, herra de Meneval, on sydäntä särkevää", puhkesi kokki sanomaan.
"Katsokaa näitä!"
Hän veti syrjään esiripun käytävän edestä ja näytti meille seitsemän
kulhollista, joissa kussakin oli kylmennyt linnunpaisti.
"Kahdeksas on tulella ja pian valmis, vaan minä olen kuullut, että
hänen majesteetinsa on mennyt katsastukselle, niin että meidän kai
täytyy panna tulelle yhdeksäs."
"Sellaista se on", sanoi seuralaiseni lähtiessämme teltasta. "Minä
muistan, kun kerran kolmekolmatta kanaa valmistettiin hänelle ennen kuin
hän tahtoi päivällisensä. Silloin hän tahtoi päivällisensä kello
yksitoista illalla. Hän ei välitä siitä, mitä hän juo tai syö, vaan hän
ei rupea odottamaan. Puolipulloa Chambertinia, yksi punakala tai
kananpoika à la Marengo tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, vaan on
varomatonta panna pöytään leivoksia tai kräämiä, sillä hän syö sen
melkein aina ennen lintua. -- Eikö tuo ole omituista?"
Minä olin pysähtynyt huudahtaen hämmästyksissäni. Muuan tallirenki
ratsasti laukkaa hyvin kauniilla arapialaisella hevosella muuatta katua
pitkin telttain välissä. Muuan krenateeri, joka seisoi pieni porsas
kainalossa, heitti sen hevosen jalkoihin. Porsas vinkui kauheasti ja
hyppäsi tiehensä, vaan hevonen meni edelleen muuttamatta tahtiaan.
"Mitä tuo merkitsee?" kysyin.
"Se on Jardin, ensimmäinen ratsumestari, joka opettaa keisarin hevosta.
Sitä opetetaan ensin niin, että kanunalla ammutaan aivan korvan
juuressa, sitten viskataan sen päälle aavistamatta raskaita esineitä, ja
viimeinen temppu on, että sen jalkoihin heitetään porsas. Keisari ei ole
oikein varma ratsastaja, ja hän vaipuu usein ajatuksiinsa
ratsastaessaan, niin että hevosen pitää olla hyvin harjaantuneen.
Näettekö tuota nuorta miestä, joka nukkuu teltan aukossa?"
"Näen."
"Te ette usko, että hän tällä hetkellä palvelee keisaria?"
"Ainakin se näyttää olevan hyvin helppoa palvelusta."
"Minä toivoisin, että kaikkien meidän palveluksemme olisi niin helppoa.
Se on Joseph Linden, jolla on juuri saman kokoiset jalat kuin
keisarilla. Hän käyttää keisarin uusia saappaita kolme päivää ennen kuin
ne jätetään hänen herralleen. Te näette kultasolista, että hänellä on
uudet saappaat tälläkin hetkellä. -- Ah herra de Caulaincourt, ettekö
tahdo syödä päivällistä kanssamme teltassani?"
Kookas, kaunis mies, hyvin komeasti puettu, astui vastaamme ja tervehti
meitä.
"Tavatonta on nähdä teitä jouten herra de Meneval, talouden hoitajana ei
ole juuri mikään helppo tehtävä, vaan minä uskon, että minulla on
enemmän jouto-aikaa kuin teillä. Ehdimmekö syödä päivällistä ennen kuin
keisari tulee takaisin?"
"Kyllä, kyllä, tässä on telttani ja kaikki on valmiina. Me näemme,
milloin keisari tulee ja voimme olla paikoillamme ennen kuin hän ehtii
sinne. Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa
anteeksi."
Minä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla,
vaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin
tavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä
miestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa
hallitsevaan asemaan. Hänen taloutensa hoitaja puhui hänestä
hämmästyttävän vapaasti.
"Mitä sanovat Lontoossa hänestä, herra de Laval?" kysyi hän.
"Ei juuri mitään hyvää."
"Minä olen sen huomannut heidän sanomalehdistään. Ne saattavat keisarin
raivoon, vaan kuitenkin hän niitä lukee itsepäisesti. Minä olen
vakuutettu, että ensimmäinen tehtävänsä Lontoossa on, että hän käskee
ratsu-osastoja onnettomiin sanomalehtien toimituspaikkoihin ja antaa
vangita toimittajat."
"Ja toiseksi?"
"Toiseksi", sanoi hän nauraen, "hän lähettää pitkän julistuksen,
osottaakseen, että me olemme valloittaneet Englannin yksistään
englantilaisten hyväksi ja kerrassaan vastoin tahtoamme. Ja sitten
keisari antaa englantilaisten ymmärtää, että jos he välttämättömästi
haluavat protestanttisen hallitsijan, niin on ehkä muutamia kohtia,
joissa hän eroaa pyhästä katolisesta kirkosta."
"Nyt te olette paha", sanoi de Meneval, samalla kertaa nauraen ja
peläten ystävänsä rohkeutta. "Keisarin täytyy tietysti valtiollisista
syistä kallistua vähän muhamettilaisuuteenkin, ja hän varmaan pitäisi
jumalanpalveluksensa St. Paulin kirkossa yhtä mielellään kuin Kairon
moskeassa. Keisarin täytyy ajatella kaikkea."
"Hän ajattelee liiaksi", sanoi Caulaincourt vakavasti. "Hän ajattelee
niin paljo, että kaikki muut Ranskassa tottuvat olemaan ajattelematta.
Te tiedätte, mitä tarkoitan, de Meneval, sillä te olette nähnyt yhtä
paljo kuin minäkin."
"Niin, niin", vastasi sihteeri. "Hän ei todella elvytä ympäristöään
itsenäisyyteen. Minä olen hänen kuullut sanovan monta kertaa, että hän
pitää eniten keskinkertaisista, joka on varsin köyhä ylistys meille,
joilla on kunnia palvella häntä."
"Viisas mies hovissa näyttää viisauttaan siten, että on olevinansa ilman
mielipiteitä", sanoi Caulaincourt vähän katkerasti.
"Ja kuitenkin siellä on monta etevää luonnetta", huomautin minä.
"Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla
luonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa
muutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä
ihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole
muuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä
hänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun.
Toisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa
hän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan
se on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa
taloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta.
Hän on -- aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy
tunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei
missään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna
olla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän
on kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin
toisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai
katsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat
pitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee
niin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden,
Durocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden,
Talleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen
kädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan
minä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää
hyväkseen."
"Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!" huudahdin minä.
"Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa", sanoi de Meneval.
"Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä
tavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten
puheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa
ääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan
niinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni
napisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara
itselleenkin."
"Hän on sopiva mies Ranskalle", sanoi Caulaincourt. "Hän on itse
järjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska
raukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla
hallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että
ainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa
mistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä
mies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän
on saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan
siihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen
katseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset
katselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan
toisenlainen kun nyt -- kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse
uhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni
luutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento.
'Tuossa on mies', sanoin kun näin hänet, 'joka joutuu joko
valta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.' Ja nyt te näette!"
"Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta", lausuin minä.
"Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista
Tuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä
estää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena
Briennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet
kuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin
kuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin
kuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen.
Hän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut."
Minä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi
levottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta.
"Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan
tyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella
herraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei
olisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet
heikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen
suuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut,
joka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän
tekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali,
jota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa
rakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä
tekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja
juomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän
oli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut
nauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs
ja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de
Laval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy
huonosti."
Minä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin
häväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta.
"Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen
yksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi."
"Asia on nähkääs niin", sanoi de Caulaincourt, "että keisari tietää niin
kuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle
ja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti
saataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen
ikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä
kerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on
hajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan
voimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme
sopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka
meitä estää." Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle.
Kaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja
rannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin
nähnyt edellisenä iltana -- laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla.
Maa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä
silmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä
tulee.