Vastaanottohuone.
Boulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000
ratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli
jaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin
ja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman
levyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan
puolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit
kanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän
asti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla,
ja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä
voitiin ampua Englannin laivain kannelle.
Varsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot
olivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä
tehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä
oli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita
paitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä.
Toiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat
miekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan,
välittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me
ratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin.
Lukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli
luettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d'Ancole, rue
Kléber, rue d'Egypte ja rue d'Artellerie Volante kadut, ennen kuin
tulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli.
Keisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues,
noin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli
leirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä
olivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit,
jotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä
neuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli
yksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet
särkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät
kokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti
osotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja
antoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin
upseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali
Duroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja
katse epäilevä.
"Onko se herra de Laval?" kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen.
Minä kumarsin.
"Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei
tarvita enään."
"Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi
määräpaikkaansa, herra kenraali."
"Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte." Hän vei meidät
suureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi
puupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja
armeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat
hiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin
keisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä
menevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua
astuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut
joukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan
kuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka
teki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet
ja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää,
vaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan
hänen läheisyydessään.
"Ei teidän, herra de Laval, tarvitse pelätä", sanoi minun seuralaiseni.
"Teidät otetaan hyvin vastaan."
"Mistä sen tiedätte?"
"Minä päätän sen kenraali Durocin käytöksestä. Tässä lemmon hovissa on
sellaista, että jos keisari hymyilee, niin silloin hymyilee kaikki,
ainapa tuo punatakkinen palvelijakin, joka on tuolla. Vaan jos keisari
kupristaa kulmiaan, niin silloin ei tarvitse kuin katsoa miestä, joka
pesee keisarin lautasia, saadakseen kuvan hallitsijan kärtyisyydestä. Ja
pahinta on, että mies, jolla on terve järki, ei voi saada selkoa, mikä
on syynä hymyilyyn tai katkeraan katseeseen. Ja sen vuoksi minä
mieluumin kannan luutnantin olkalippuja ja ratsastan eskadroonani
sivulla, kuunnellen miekan kalinaa jalustimia vasten, kuin tahtoisin
omistaa herra Talleyrandin suuren talon rue St. Florentin varrella ja
hänen sadantuhannen frangin tulonsa."
Minä vieläkin epäilin, oliko husaari oikeassa, että hymyily, jolla Duroc
minua tervehti, merkitsi sitä, että keisarin tarkoitukset minua kohtaan
olivat ystävällisiä, kun muuan pitkä, kaunis mies loistavassa
univormussa tuli minun luo. Vaikka hänen pukunsa oli erilainen, tunsin
kuitenkin hänet eversti Savaryksi, joka oli ollut eilen iltaisen
retkikunnan päällikkönä.
"Niin, herra de Laval", sanoi hän puristaessaan ystävällisesti kättäni,
"te varmaankin olette kuullut, että tuo Toussac pääsi pakoon. Ja me
halusimme saada juuri hänet, sillä toinen on nähtävästi vain haaveilija,
joka on houkuteltu. Vaan meidän _täytyy_ saada hänet kiinni, ja siihen
saakka meidän hiljaisuudessa on pidettävä hyvin ankaraa vahtia keisarin
persoonasta, sillä monsieur Toussac ei ole mikään halveksittava
vihollinen."
Minä taas olin tuntevinani hänen suuren peukalonsa leuvallani, kun
vastasin, että hän todella oli hyvin vaarallinen ihminen.
"Keisari tahtoo heti teitä tavata", sanoi Savary. "Hänellä on paljo
työtä tänään, vaan hän käski minun sanoa teille, että te pääsette
puheille." Hän hymyili ja meni edelleen.
"Teillä aivan varmaan on hyvää odotettavissa", kuiskasi Gérard. "Täällä
olisi montakin, jotka maksaisivat paljokin, jos Savary heitä samalla
tavalla kohtelisi kuin teitä. Keisari aikoo varmaan tehdä jotakin teidän
hyväksenne. Vaan huomatkaa, herra de Laval, tuossa tulee itse de
Talleyrand luoksemme."
Kummallinen olento tuli lyyhäten luoksemme. Hän oli ijältään
kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, leveärintainen ja
leveäharteinen, vaan etukumarainen ja lyyhäsi toista jalkaansa. Hän
kulki hitaasti hopeakoukkuisen keppinsä varassa, ja hänen musta pukunsa
samanvärisine silkkisukkineen, näytti ihmeen vakavalta kaikkien
loistavien univormujen keskellä, jotka häntä ympäröivät. Vaan vaikka
hänen pukunsa olikin yksinkertainen, niin hänen viisailla kasvoillaan
oli arvokas ilme, ja kaikki vetäytyivät syrjään kumartaen, kun hän kulki
teltan läpi.
"Herra Louis de Laval?" sanoi hän pysähtyessään minun eteeni, ja
kylmillä harmailla silmillään hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän.
Minä kumarsin vähän kylmänlaisesti, sillä minä tunsin samaa
vastenmielisyyttä kuin isänikin tätä entistä pappia ja kavalaa
valtiomiestä kohtaan, vaan hänen käytöksensä oli niin kohtelias ja
elähyttävä, että sitä oli vaikea vastustaa.
"Minä tunnen sukulaisenne de Rohanin varsin hyvin", sanoi hän. "Me
olimme kaksi iloista toveria siihen aikaan, kuin maailma ei ollut varsin
niin vakava kuin nyt. Minä luulen, että te olette sukua kardinaali
Montmorency de Lavalin kanssa, joka myöskin on minun vanha ystäväni.
Minä otaksun, että te aijotte tarjoutua keisarin palvelukseen."
"Minä olen tullut Englannista siinä tarkoituksessa."
"Ja olette joutunut pieneen seikkailuun heti tultuanne, olen kuullut.
Minulle on kerrottu juttu kunnioitettavasta poliisimiehestä ja
molemmista jakobineista yksinäisessä majassa. No niin te olette nähnyt
missä vaarassa keisari on, ja se teidät varmaan tekee sitä
innokkaammaksi hänen palveluksessaan. Missä on teidän enonne, herra
Bernac?"
"Grosboisin linnassa,"
"Tunnetteko hänet lähemmin?"
"En. Vasta eilen näin hänet ensi kerran."
"Hän on varsin hyödyllinen palvelija keisarille, vaan ... vaan..." hän
kallisti päänsä minun korvani, "teille uskotaan mieluisampi toimi, herra
de Laval." Hän kumarsi, pyörähti kantapäällään ympäri ja lyyhäsi
edelleen.
"Te varmaankin olette määrätty johonkin suureen tehtävään", sanoi
husaariluutnantti: "Herra Talleyrand ei tuhlaa hymyilyjään ja
kumarruksiaan turhaan, sen voin teille vakuuttaa. Hän tietää, mistä
tuuli puhaltaa, ennen kuin hän laskee paperileijansa ja minua
aavistuttaa, että minä pyydän teidän puoltosanaanne kapteenin
valtakirjan saamiseen tämän englantilaisen sotaretken aikana. Ah,
sotaneuvottelu on loppunut!"
Hänen sanoessaan tätä avattiin suuren teltan toisessa päässä oleva
sisimmäinen ovi ja sieltä astui ulos muutamia herroja, joilla oli musta,
kultaisilla tammenlehdillä koristettu puku, joka oli marskien merkkinä.
Kaikki nuo miehet olivat saavuttaneet tuskin keski-ikäänsä, vaan mikä
armeija tahansa olisi ollut sellaisista miehistä onnellinen, jos he
olisivat saaneet rykmentin komennettavakseen, vaan alituinen sota ja
vallalla oleva järjestelmä, jonka mukaan ansioilla oli etu-oikeus ennen
virkavuosia, oli avannut loistavan uran niille sotilaille, joilla oli
onnea. Kaikilla heillä oli kaksikulmainen hattunsa kainalossaan ja
muodostivat nyt pienen joukon, jossa he puhelivat innokkaasti nojaten
miekkoihinsa.
"Te olette hyvästä perheestä, eikö niin?" kysyi husaari minulta.
"Minä olen samaa verta kuin Rohan ja Montmorency."
"Olen sen kuullut. Te ymmärrätte, että maassamme on tapahtunut suuria
muutoksia, kun kerron teille, että noista miehistä, jotka nyt ovat maan
arvokkaimpia, on yksi ollut viinuri, yksi viinin salakuljettaja, yksi
tynnyrintekijä ja yksi maalari. Näistä ammateista olemme saaneet
Muratin, Massénan, Neyn ja Lannesin."
Vaikka olinkin ylimys, niin ei millään nimillä ollut minuun ollut
sellaista vaikutusta kuin näillä, ja minä pyysin innokkaasti häntä
osottamaan minulle näitä kuuluisia sotilaita.
"Täällä huoneessa on monta kuuluisaa sotilasta", sanoi hän. "Muuten",
lisäsi hän punoen viiksiään, "on täällä nuorempia upseereja, jotka
varmaan kohoavat korkeammalle kuin he. -- Tuolla on Ney oikealla."
Minä näin miehen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja karkeat kasvot,
leveä leuka, ja joka muistutti englantilaista nyrkkitaisteilijaa.
"Me sanomme häntä Pietari punaseksi ja väliin punaseksi jalopeuraksi",
sanoi seuralaiseni. "Hänen sanotaan olevan urhoollisimman armeijassa,
vaikka minä en voikaan myöntää, että hän olisi urhoollisempi kuin jotkut
muut, joita voisin nimittää. Hän muuten on kieltämättä hyvin taitava
johtaja."
"Ja tuo kenraali hänen vieressään?" kysyin. "Minkä vuoksi hän pitää
päätään noin vinossa?"
"Hän on kenraali Lannes, ja hän pitää päätään vasemmalle kallellaan, kun
hän S. Jean d'Acren piirityksessä sai luodin niskaansa. Hän on
Gascognesta niin kuin minäkin, ja minua pelottaa, että hän antaa heille
vettä myllyyn, niin kuin sanotaan, heidän väittäessään, että maamieheni
ovat liian puheliaita ja riidanhaluisia. Te nauratte, hyvä herra?"
"En, te erehdytte."
"Minä luulin, että teitä huvitti joku, jota minä sanoin. Minä luulin,
että te ehkä arvelitte, että gascognelaiset ovat todellakin
riidanhalusia, vaikka he sen sijaan, väitän minä, ovat sävyisimpiä
kaikista ranskalaisista -- jonka mielipiteen puolesta minä olen valmis
taistelemaan millä aseella hyvänsä. Vaan kuten sanottu, Lannes on kelpo
mies, vaikka ehkä liian tuittupäinen. Lähinnä häntä on Augereau."
Minä katselin mielenkiinnolla Castiglion sankaria, joka oli ottanut
joukkojen johdon tuolla merkillisellä hetkellä, jolloin Napoleon ainoan
kerran elämässään menetti mielenmalttinsa. Hän oli minun mielestäni
mies, joka oli omiaan tekemään itsensä enemmän huomatuksi sodassa kuin
rauhassa, sillä vaikka hänellä olikin kultaiset tammenlehdet, niin hän
pitkine jättiläisnaamoineen ja punasine nenineen oli kuin mikähän vanha,
riitainen sotakarhu halpasessa kapakassa. Hän oli muita toisia vanhempi,
ja hänen äkillinen korotuksensa oli tullut liian myöhään, jotta hän
olisi voinut muuttua. Hän marskihatussaan oli edelleenkin preussilainen
kaartin korpraali.
"Niin, niin, hän on sellainen kolhijainen", sanoi Gérard vastaukseksi
minun huomautuksiini. "Hän on muuan niistä, joille keisarin on pitänyt
sanoa, että hän tahtoi, etteivät he olisi sotilaita muualla kuin
armeijassa. Hän ja Rapp ja Lefebvre pitkävartisine saappaineen ja
kalisevine miekkoineen eivät olleet paikallaan keisarinnan salongeissa
Tuilerioissa. Tuolla on Vandamme, tuo mustaverinen mies, jolla on karhea
muoto. Jumala varjelkoon sitä englantilaista kylää, johon hän majoittuu.
Hän se rutisti muutaman vestfaalilaisen papin leuan, kun tämä ei voinut
hänelle hankkia vielä yhtä pulloa tokayerviiniä. Jos olisi edes ollut
kysymyksessä hyvä ranskalainen viini, vaan -- tokayeria!"
"Ja tämä on Murat, luullakseni?"
"Niin, hän on Murat, tuo, jolla on musta korvaparta ja paksut punaiset
huulet ja Egyptin ahva kasvoillaan. Hän on juuri minun miehiäni. Kun on
nähnyt hänen hyökkäävän keveän ratsuväen prikaatin edessä, niin eipä voi
toivoa mitään kauniimpaa näkevänsä. Minä tiedän muutaman komppanian
krenateerejä, joka lähti pakoon, kun näkivät hänet. Egyptissä pysyi
keisari kaukana hänestä, sillä arabialaiset eivät olleet välittäneet
pienestä kenraalista kun heillä oli edessään tuo voittamaton ratsumies
ja tappelusankari. Minun mielestäni ei ole Lasallea parempaa
ratsuväenupseeria, vaan sotamiehet eivät seuraa ketään niin mielellään
kuin Murata."
"Ja kuka on tuo vakava mies, joka nojaa itämaalaista miekkaa vastaan?"
"Oo, se on Soult! Hän on maailman itsepäisin ihminen. Siinä suhteessa
hän voi vetää vertoja itse keisarille. Hänen vieressään tuo kaunis mies
on Junot, ja teltan pylvästä vasten nojaa Bernadotte."
Minä katselin mielenkiinnolla tämän seikkailijan omituisia piirteitä,
joka oli alkanut uransa paljaana sotamiehenä eikä tyytynyt marskin
sauvaan, vaan tavotti kuninkaan valtikkaa. Ja tunnustettava on, että
hän, joka oli niin erilainen kuin muut, voitti valtaistuimensa
paremminkin vastoin Napoleonin mieltä kuin hänen avullaan. Kun katseli
hänen omituisia selväpiirteisiä kasvojaan urhoollisine suurine nenineen,
niin hänen säihkyvistä silmistään näki, että häntä odotti harvinainen
kohtalo. Kaikista niistä mahtavista ja voittamattomista miehistä, jotka
ympäröivät keisaria, oli hän lahjakkain eikä keisari epäillyt kenenkään
kunnianhimoa niin paljo kuin Bernadotten.
Ja niin mahtavia ja voittamattomia kuin nämä miehet olivatkin -- jotka,
niin kuin Augereau kehui, eivät pelänneet jumalaa eikä pirua -- niin
kuitenkin heidän pienen herransa heikossa hymyssä tai synkässä katseessa
oli jotakin, joka heidät masensi. Sillä kun katselin heitä, koko joukon
valtasi kauhistuksen hiljaisuus aivan kuin koulussa, kun opettaja
odottamatta astuu sisään, ja päämajansa ovella seisoi hallitsija itse.
Jos ei tämä hiljaisuus olisikaan syntynyt ja vaikka istujat eivät
olisikaan nousseet äkkiä ylös, niin olisin arvannut, että hän se oli.
Hänen norsunluun keltaisilla kasvoillaan oli vaalea sädeloisto, joka
veti katseen puoleensa, ja vaikka hän oli kaikista yksinkertaisimmin
puettu, niin häneen kuitenkin olisi ensimmäisenä katseensa suunnannut.
Siinä hän seisoi tuo tanakkavartinen mies, viheriä takki yllään, jossa
oli punaset käänteet ja punanen kaulus, hyvin muodostuneissa jaloissaan
oli valkoiset housut ja vyöllään kultakahvainen miekka, jonka tuppi oli
kilpikonnan luulla kirjailtu. Hän oli paljain päin, niin että näki hänen
hienon kastanjanruskean tukkansa. Toisessa kainalossa oli kaksikulmainen
hattunsa, jossa oli himmeä kolmivärinen kokardi, joka jo oli hänen
kuvassaankin. Vasemmassa kädessä hänellä oli metallipäinen ratsupiiska.
Hän kulki hitaasti kasvot jäykkinä ja katse kiinnitettynä eteensä,
suletun näköinen kuin itse kohtalo.
"Amirali Bruix!"
En tiedä kuulustiko tämä ääni niin pelottavalta muista kuin minusta. En
ollut koskaan kuullut mitään niin terävästi uhkaavaa ja onnettomuutta
ennustavaa. Kupristuneitten kulmain alta hänen siniset silmänsä
harhailivat pikaisesti ympärinsä terävinä kuin miekan isku.
"Tässä olen, sire!" Tummaverinen, harmahtava keski-ikäinen mies meriväen
univormussa oli astunut esiin joukosta. Napoleon astui pari kolme
askelta häntä vastaan niin uhkaavalla tavalla, että minä näin ahavan
pureman merimiehen poskien kalpenevan, ja hän katseli tuskallisesti
ympärilleen aivan kuin hän olisi etsinyt apua.
"Mikä siihen on syynä, amiraali Bruix", puhkesi keisari samalla
uhkaavalla äänellä, "että te ette totellut minun määräyksiäni eilen
illalla?"
"Minä huomasin, että nousi lännestä myrsky, sire. Minä tiesin että" --
hän tuskin kykeni puhumaan, niin pelästynyt hän oli -- "että jos laivat
lähtisivät tällä laitatuulella..."
"Mikä oikeus teillä on arvostelemaan, hyvä herra", huusi keisari
uhkaavalla vihan äänellä. "Luuletteko te, että teidän arvostelukykynne
on minun vertaiseni?"
"Meriasioissa, sire."
"Ei minkäänlaisissa kysymyksissä."
"Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?"
"Mitä? uskallatte vielä kiistellä?"
"Kun minulla on oikeus puolellani..."
Huoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun
kaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen
poskillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan
liikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin
kaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui
amiraalia lähemmäs.
"Te häpeämätön roisto," pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa
_coglione_, ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin
hänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun.
Vähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia
ratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle.
"Huomatkaa, sire", sanoi hän.
Muutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski
ratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa.
"Vara-amiraali Magon", huusi hän, "te tästä lähtien otatte vastaan
kaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette
Boulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä
on luutnantti Gérard Berchényn husaareita?"
Seuralaiseni nosti käden päähineeseen.
"Minä käskin teidän tuoda Grosboisin linnasta herra Louis de Lavalin."
"Hän on täällä, sire."
"Hyvä. Te voitte mennä."
Luutnantti tervehti, pyörähti ympäri ja meni tiehensä miekan ja
kannusten kilistessä, ja keisari käänsi siniset silmänsä minuun. Minä
olin usein kuullut puhuttavan silmistä, jotka voivat nähdä toisen läpi,
vaan tämä terävä katse todellakin tuntui tunkevan toisen sisimpiinkin
ajatuksiin. Vaan niiden ankaruus oli poissa, ja minä näin hänen
silmissään sulaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä.
"Te olette tullut tarjoamaan minulle palvelustanne, herra de Laval?"
"Niin, sire."
"Siihen on tarvittu kauan ennen kuin olette voinut päättää."
"Minä en ole ollut oma herrani, sire."
"Teidän isänne oli ylimys?"
"Oli, sire."
"Ja Bourbonein suosija?"
"Niin, sire."
"Te saatte nyt nähdä, että Ranskassa ei enään ole aristokraateja eikä
jakobineja, vaan me kaikki olemme ranskalaisia, jotka työskentelemme
maamme kunniaksi. Oletteko nähnyt Louis Bourbonia?"
"01en hänen nähnyt kerran, sire."
"Hän näyttää mitättömältä, eikö totta?"
"Ei, sire, minusta hän näytti kauniilta."
Silmänräpäyksen ajan näin tyytymättömyyttä sinisissä herkissä
silmissään. Sitte hän ojensi kätensä ja nipisti minua korvasta.
"Herra de Laval ei ole syntynyt hovimieheksi", sanoi hän. "No niin Louis
Bourbon on huomaava, että hän ei saavuta valtaistuinta kirjoittelemalla
julistuksia Lontoossa ja merkitsemällä niihin Louis. Minä puolestani
tapasin Ranskan kruunun makaamassa maassa ja minä sen nostin ylös
miekkani terällä."
"Te olette kohottanut Ranskankin miekallanne, sire", sanoi Talleyrand,
joka seisoi hänen vieressään.
Napoleon katsoi kuuluisaa ministeriään, ja minä olin lukevinani
epäilystä hänen silmissään. Sitte hän kääntyi sihteerinsä puoleen.
"Minä jätän herra de Lavalin teidän huostaanne, de Meneval", sanoi hän.
"Minä toivon tapaavani hänen neuvostohuoneessa sitten kun olen
tarkastanut tykistön."