Keisari.
De Menevalin teltta oli niin aseteltu, että siitä näki keisarin
päämajaan, vaan hän oli joko kiintynyt keskusteluun tai oli keisari
tullut toista tietä katselemuksesta, sillä meitä hämmästytti äkkiä muuan
kaartin tarkkampujain kapteeni, joka tuli ja ilmoitti meille, että
Napoleon odotti sihteeriänsä. De Meneval raukan kasvot kalpenivat
valkoisiksi kuin röyhely-etunsa; hän hypähti seisaalleen ja töin tuskin
sai sanaa suustansa.
"Minun olisi pitänyt olla siellä!" änkytti hän. "Oo, sellainen
onnettomuus! Vaan de Caulaincourt, teidän pitää antaa anteeksi. Missä on
hattuni ja miekkani? Tulkaa, herra de Laval, meillä ei ole
silmänräpäystäkään aikaa tuhlata."
De Menevalin säikähdyksestä ja kohtauksesta, joka oli ollut amiraali
Bruixin kanssa, ymmärsin millainen vaikutus keisarilla oli kaikkeen
ympäristöönsä. He eivät koskaan olleet varmoja, aina vaaran partaalla,
ja jos heitä toisena päivänä kiitettiin niin toisena tuimasti nolattiin,
heitä julkisesti soimattiin ja yksityisesti katsottiin halveksuen olan
yli, vaan kuitenkin kaikitenkin he rakastivat ja palvelivat häntä sillä
tavoin, ettei ketään yksinvaltiasta ole rakastettu eikä palveltu.
"On ehkä parasta, että minä jään tänne", sanoin minä, tultuamme
odotushuoneeseen, joka yhä oli täynnä väkeä.
"Ei, ei, minä olen teistä vastuussa. Teidän täytyy seurata minua. Minä
toivon, että hän ei ole vihassa minulle. Miten hän on tullut niin, että
en ole häntä nähnyt?"
Pelästynyt seuralaiseni koputti ovelle, ja heti aukasi oven mamelukki
Rustan, joka oli sisäpuolella vahtina. Huone, johon tulimme, oli sangen
suuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat
seinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen
keisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin
paloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja
aloe-tuoksusta. Keskellä huonetta oli suuri soikea pöytä, jossa oli
viheriä pöytäliina ja joka oli täynnä kirjeitä ja papereita. Toisella
puolen pöytää oli korkea kirjoituspulpetti, ja sen takana istui keisari
viheriässä nahkatuolissa. Ympäri seiniä seisoi upseereita, vaan hän ei
niistä välittänyt. Kädessä hänellä oli pieni kynäveitsi, jolla hän
vuoleksi käsinojan nuppia. Hän katsoi meihin, kun tulimme sisään ja
pudisti päätään kylmästi de Menevalille.
"Minä olen teitä odottanut, herra de Meneval", sanoi hän. "Minä en
muista, että minun olisi koskaan tarvinnut odottaa entistä sihteeriäni,
de Bourienne vainajaa. Sillä hyvä -- ei mitään selityksiä! Ottakaa tämä
ilmoitus, jonka olen kirjoittanut teitä odottaessani ja kirjoittakaa se
puhtaaksi."
De Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän
ääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi
hitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää
vähän eteenpäin kumarassa.
Parasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun
hän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli
pirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa
oli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt
Rustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta.
"No", sanoi hän nyt, "joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin
tehtävää."
Sihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä
suurempi tuska kuin ennen.
"Anteeksi, sire..." sammalsi hän.
"No mikä nyt?"
"Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette
kirjoittanut."
"Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys."
"Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta."
Napoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen
ilme.
"Te muistutatte minulle Cambacérèstä. Kun minä hänelle kirjoitin
ilmoituksen Marengon taistelusta, niin hän luuli, että minun kirjeeni
oli pikainen luonnos taistelusuunnitelmaan. On ihan uskomatonta, että
teillä on niin vaikea lukea, mitä minä kirjoitan. Tällä paperilla ei ole
mitään tekemistä ratsuväenhevosten kanssa, siinä on ohjeita amirali
Villeneuvelle, että hänen on keskitettävä laivastonsa, niin että hän
vallitsee Kanavaa. Antakaa minulle se paperi, niin minä luen sen
teille."
Hän sieppasi paperin rajulla liikkeellä, joka oli niin ominaista
hänelle. Vaan tuijotettuaan sitä jonkun aikaa rutisti hän sen kokoon ja
viskasi pöydän alle.
"Minä lausun sen teille", sanoi hän ja, kulkiessaan edestakaisin
pitkässä huoneessa, laski hän tulvanaan sanoja, joita de Meneval raukka
otsansa hiessä koetti saada paperille. Sitä mukaa kuin Napoleon kiihtyi
ajatuksissaan, hänen äänensä kirkastui, hän astui kiivaammin, ja hän
tarttui sormin oikean kätensä kalvostimeen, ja nyki käsivarttaan aivan
kuin kouristellen, joka tapansa oli niin omituinen hänelle. Vaan hänen
ajatuksensa ja suunnitelmansa olivat niin ihmeteltävän selvät, että
minäkin, joka en ollenkaan tuntenut asiaa, voin helposti seurata niitä,
vaan ennen kaikkea minua hämmästytti asiain tunteminen, jota hän osotti,
niin että hän täydellä varmuudella puhui linjalaivoista, fregateista,
korveteista ja prikeistä Ferrolin, Rochfortin, Cadizin, Carthagenan ja
Brestin luona sekä kunkin laivan mies-ja kanunaluvusta, samalla kuin
hänellä oli Englannin laivaston nimet ja miesvoima ihan kuin sormiensa
päissä. Nämät tiedot olisivat tuottaneet mainetta laivaston
upseerillekin, vaan kun minä ajattelin, että tämä laivasto-kysymys oli
ainoastaan yksi ainoa kaikista niistä monista erilaisista asioista,
joita oli sadottain tällä miehellä hoidettavana, niin rupesin
ymmärtämään, miten tavattoman laaja tämä nero oli. Hän ei näyttänyt
huomaavan minua ollenkaan, vaan kuitenkin hän lienee minua tyystin
tarkastanut, sillä kun hän oli lopettanut lausumisensa, niin hän kääntyi
minuun ja sanoi:
"Te näytte, herra de Laval, olevan hämmästyksissänne, että minä hoidan
meri-asioitani, vaikka ei ole meriministeri takana, vaan muuan
periaatteitani on, että minun tulee itse hoitaa ja tietää kaikki. Jos
noilla hyvillä Bourboneilla olisi ollut sama tapa, niin he ehkä eivät
vieläkään olisi Englannin sumussa."
"Täytyy olla teidän majesteettinne muisti, jotta voi sen tehdä", sanoin
minä.
"Se on järjestelmällisen menettelyn seurausta", sanoi hän. "Minulla on
aivan kuin laatikoita aivoissani, niin että kun avaan yhden, niin voin
sulkea toisen. Harvoin käy niin, että en löytäisi sitä, mitä haen. Minä
muistan huonosti nimiä ja tieto-asioita, vaan erinomaisesti tapaukset ja
kasvot. Minulla on aika paljo muistettavaa, herra de Laval. Minulla on,
kuten olette nähnyt, oma pieni laatikkoni täynnä meressä olevia
sotalaivoja. Minulla on toinen laatikko, jossa on kaikki Ranskan
satamat ja linnoitukset. Esimerkkinä voin teille mainita, että kun
sotaministerini luki minulle selityksen rannikkopuolustuksesta, niin
muistutin hänelle, että hän oli unohuttanut kaksi kanunaa Ostenden
muutamasta patterista. Muutamassa aivolaatikossani minulla on Ranskan
rykmentit. Onko se laatikko järestyksessä, marski Berthier?"
Muuan sileäksi ajettu mies, joka oli seisonut akkuna-aukon luona ja
pureksinut kynsiään, kumarsi keisarin kysymykseen.
"Minä olen melkein valmis uskomaan, että te, sire, tunnette joka
miehenkin rivissä."
"Minä luulen tuntevani useimmat vanhoista egyptiläisistä
sotakarhuistani", sanoi hän. "Ja sitten, herra de Laval, on minulla
toisia laatikoita kanaville, silloille, teille, tehtaille ja kaikille
sisällisen hallinnon eri seikoille. Lait, raha-asiat, Italia,
siirtokunnat, Hollanti, kaikki nämät vaativat oman laatikkonsa. Meidän
päivinämme, herra de Laval, Ranska vaatii hallitusmieheltään niin paljo,
että hän ei jouda kantamaan arvokkaasti kärppäkaapuaan eikä ampumaan
hirviä Fontaineblaun metsissä."
Minä ajattelin avutonta, lempeäluontoista, isoilevaa Ludvigia, jonka
luona olin kerran käynyt isäni kanssa, ja minä ymmärsin, että Ranska
järistystensä ja kärsimystensä jälkeen tarvitsi toisen ja voimakkaamman
miehen.
"Ettekö usko, herra de Laval?" kysyi keisari. Hän oli seisahtunut
nuotion eteen ja hieroi komealla, kultasolkisella kengällään palavaa
halkoa.
"Te olette saanut järkevän vakaumuksen", sanoi hän kun olin vastannut
hänen kysymykseensä myöntävästi. "Vaan teillä onkin aina ollut tämä
mielipide, vai miten? Tottahan on, että kerran puolustitte minua, kun
eräs englantilainen esitti minun kukistumiseni maljan muutamassa
ravintolassa siinä pienessä kaupungissa, jossa te asuitte?"
Minä muistin tapauksen, vaan en voinut ymmärtää, miten se oli tullut
keisarin korville.
"Minkä vuoksi niin teitte?"
"Minä tein sen vaistomaisesti, sire."
"Vaistomaisesti!" lausui hän halveksivasti. "Minä en ymmärrä mitä
ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat jotakin tekevänsä vaistomaisesti.
Charentonissa kyllä tehtänee kaikkea vaistomaisesti, vaan niin eivät
järkevät ihmiset tee. Minkä vuoksi panitte henkenne alttiiksi,
puolustamalla minua, kun teillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään
toivottavana minulta?"
"Sen vuoksi, kun minä tunsin, että te harrastitte Ranskan hyvää, sire."
Keskustellessamme hän taas oli kulkenut edestakaisin, nykien oikeaa
käsivarttaan ja tarkastaen aina väliin jotakin meistä lorgnetillaan,
sillä hänen näkönsä oli niin heikko, että hän tarvitsi sisällä
suurennuslasin ja ulkona kiikarin. Väliin hän pysähtyi ja otti suuren
hyppeellisen nuuskaa kilpikonnanluisesta nuuskarasiastaan, vaan minä
huomasin, että hän ei koskaan saanut nuuskaa nenäänsä asti, sillä se
varisi hänen sormiensa välistä milloin takille, milloin lattialle.
Vastaukseni näytti häntä miellyttävän, sillä hän otti minua korvasta ja
nipisti aika kovasti.
"Te olette aivan oikeassa, ystäväni", sanoi hän. "Minä harrastan Ranskan
parasta, aivan niin kuin Fredrik suuri harrasti Preussin parasta. Minä
teen Ranskasta maailman suurimman vallan, niin että kaikki maailman
hallitsijat pitävät välttämättömänä laittaa Pariisiin palatsin, ja he
tulevat kaikki kantamaan laahusta minun jälkeläisteni kruunauksessa..."
Hänen kasvoilleen tuli äkkiä tuskan ilme. "Jumalan nimessä, ketä varten
minä rakennan? Kutka ovat jälkeläisiäni?" kuulin hänen mutisevan, ja hän
painoi käden otsalleen.
"Ovatko Englannissa peloissaan minun hyökkäyksestäni?" kysyi hän äkkiä.
"Oletteko kuullut heidän lausuvan pelkoaan, että minä aijon yli
kanavan?"
Minun täytyi sanoa totuus, että he eivät muuta pelänneet kuin että hän
ei tule kanavan poikki.
"Sotamiehet ovat kateissaan, että meriväki niittää kaiken kunnian",
sanoin.
"Vaan heillä on hyvin pieni armeija."
"Melkein joka mies on vapaaehtoinen, sire".
"Pöh, värvätyitä!" lausui hän ja teki kädellään liikkeen aivan kuin
olisi pyyhkäissyt ne edestään. "Minä nousen maalle sadalla tuhannella
miehellä Kentissä tai Sussexissa. Minä taistelen suuren taistelun ja
voitan menettämällä kymmenen tuhatta miestä. Kolmantena päivänä olen
Lontoossa. Minä otan vangiksi valtiomiehet, pankkiirit, kauppamiehet,
sanomalehtimiehet. Minä vaadin sadanmiljoonan punnan sotakorvauksen.
Minä autan köyhiä rikkaiden kustannuksella ja siten hankin itselleni
puolueen. Minä erotan Skotlannin ja Irlannin antamalla niille
perustuslaillisen valtiomuodon, jonka kautta niistä tulee Englantia
mahtavammat. Sillä tavalla kylvän eripuraisuutta kaikkialle. Palkinnoksi
siitä, että lähden saarelta, vaadin heidän laivastonsa ja siirtomaansa.
Sillä tavoin hankin Ranskalle maailmanvallan vähintäin sadaksi
vuodeksi."
Tästä lyhyestä esittelystä näkyi muuan Napoleonin ominaisuus, josta
sittemminkin on minulle huomautettu, että hän voi tehdä suuren
suunnitelman ja samalla kehitellä käytölliset yksityisseikat, joka
suunnitelman piti mahdollisuuksien rajoissa. Yhdellä silmänräpäyksellä
oli pöyhkeilevän suuri uni Itämaitten valloittaminen. Seuraavalla
silmänräpäyksellä hän luetteli miten paljo tarvittiin laivoja, satamia,
muonavaroja ja joukkoja tämän haavekuvan toteuttamiseen. Hän tarttui
kysymyksen ytimeen samalla päättäväisyydellä, kuin hän marssi suoraan
vihollisen pääkaupunkia vastaan. Mies, jolla on runoilijan sielu ja
käytännöllisen miehen verraton huomiokyky, on vaarallinen maailmalle.
Minä luulen, että hänellä oli tarkoituksena -- sillä hän ei koskaan
tehnyt mitään ilman tarkoitusta -- antaa minulle tuntuva todistus
kyvystään maan hallitsemisessa. Hän ehkä ajatteli, että minä vuorostani
kertomalla toisille maanpakolaisille voin vaikuttaa heihin. Kaikessa
tapauksessa hän minun antoi siinä seisoa kuuntelemassa, kun hän puhui
koko suuren joukon kaikellaisia asioita. Mikään ei tuntunut olevan liian
suurta eikä liian pientä tälle tavattomalle miehelle. Milloin hän antoi
määräyksiä kahdentuhannen miehen talvimajoituksesta, milloin hän
keskusteli Caulaincourtin kanssa taloudenhoidon supistamisesta ja miten
olisi mahdollista tulla toimeen vähemmillä vaunuilla.
"Minä koetan olla säästäväinen kotona että voin esiintyä komeasti
kylässä", sanoi hän. "Minä puolestani huomasin, että kun olin
luutnanttina, tulin hyvin hyvästi toimeen 1,200 frangin vuosituloilla,
eikä minulle olisi mitään kiusaa tulla toimeen samoilla ehdoilla. Tästä
ylellisyydestä täytyy tulla loppu. Minä näen esimerkiksi teidän
laskuistanne, että päivässä juodaan 155 kuppia kahvia, ja kun sokeri
maksaa 4 frangia ja kahvi 5 frangia naula, niin tekee se 20 sousta
kupille. Olisi parasta jakaa rahapalkinnoita kahvin asemesta.
Tallilaskut ovat myöskin liian suuret. Nykyisten hintain mukaan pitäisi
koettaa tulla toimeen 7--8 frangilla kutakin hevosta kohden tallissa,
jossa on kaksi sataa hevosta. Minä en tahdo tietää mistään tuhlauksesta
Tuillerioissa."
Sillä tavoin hän muutamassa minuutissa voi siirtyä miljaardein
kysymyksestä sellaiseen asiaan, jossa oli kysymys penneistä ja
valtakunnan hallitsemisesta tallin hoitoon. Silloin tällöin näin hänen
vilkaisevan minuun aivan kuin tarkastaakseen, mitä minä ajattelin
kaikesta tästä, ja minä ihmettelin, miten minun arveluillani oli mitään
merkitystä hänelle. Vaan nyt, kun minä ajattelen kuluneita aikoja, ja
muistan miten minun liittymiseni häneen toi niin paljo muita nuoria
aatelisia mukanaan, niin ymmärrän, että hän oli pitkänäköisempi kuin
minä.
"No, herra de Laval", sanoi hän äkkiä, "te nyt olette nähnyt vähän minun
tapojani. Oletteko valmis astumaan palvelukseeni?"
"Olen, sire", vastasin minä.
"Minä voin olla hyvin ankara isäntä, kun niikseen tulee", sanoi hän
hymyillen. "Te olitte läsnä kun minä puhelin amiraali Bruixin kanssa.
Meillä kaikilla on velvollisuutemme täytettävänä, ja kuri on yhtä tärkeä
asia korkeimmille kuin alhaisemmillekin. Vaan minun vihani ei koskaan
mene tätä kauemmaksi", hän pani kätensä kurkulleen. "Minä en anna vihan
koskaan pimentää aivojani. Tohtori Corvisart voi kertoa, että minulla on
hitain valtasuoni kaikista hänen hoidokkaistaan."
"Ja että te syötte nopeammin kuin kukaan, sire", sanoi muuan
leveämuotoinen ja hyväntahtoisen näköinen mies, joka oli kuiskaillut
marski Berthierin kanssa.
"Aha, te veitikka, senkö kepposen nyt olette keksinyt? Tohtori ei voi
minulle antaa anteeksi, kun minä sairaana ollessani hänelle sanoin, että
minä tahdon mieluummin kuolla tautiin kuin lääkkeisiin. Jos minä syön
liian kiireesti, niin se on valtion syy, joka ei anna minulle kuin
muutamia minuuttia ruoka-aikaa. Minulle johtuu mieleen, että nyt lie jo
päivällisen aika, Constant?"
"Te olette neljä tuntia myöhästynyt, sire."
"Toimittakaa sitten se heti."
"Heti, sire. Herra Isabey on tuolla ulkona nukkeineen."
"Aha, niitä meidän pitää heti nähdä. Tuo hänet sisään."
Sisään astui mies, joka nähtävästi oli juuri tullut pitkältä matkalta.
Hänellä oli kainalossa suuri vasu.
"Siitä on kaksi päivää, kun minä lähetin teille sanan, herra Isabey."
"Kuriiri tuli eilen, ja siitä saakka minä olen ollut yhtä mittaa
matkalla Pariisista."
"Onko teillä mallit mukananne?"
"On, sire."
"Asettakaa ne tuohon pöydälle."
Minä en alussa ymmärtänyt, mitä merkitsi, kun Isabey avasi vasunsa, joka
oli täynnä noin jalan pituisia nukkeja mitä loistavimmissa silkistä ja
sametista tehdyissä ja kärpännahkoilla ja kultapitseillä reunustetuissa
vaatteissa. Vaan nyt kun hän niistä otti yhden erikseen ja asetti
pöydälle, niin minä huomasin, että keisari, tavallisella kiihkollaan
yksityisseikkoihin ja voidakseen tarkastaa kaikkia hovissaan, oli
antanut pukea nämät nuket, nähdäkseen millaisen vaikutuksen tekevät
uudet puvut, jotka hän oli määrännyt korkeille ylimyksilleen suurissa
juhlissa.
"Mikä tämä on?" kysyi hän muuatta naisnukkea, joka oli
amaranttivärisessä jahtipuvussa ja valkoiset töyhdöt.
"Siinä on puku keisarinnan jahtia varten, sire."
"Leningin röijyn pitäisi olla vähän pitempi", sanoi Napoleon, jolla oli
vakaantuneet mielipiteet naisten puvusta. "Nuo kirotut muodit näyttävät
olevan ainoat valtakunnassani, joihin minulla ei ole valtaa. Räätälini
Duchesve lyhentää hännystakkini helmuksia kolme tuumaa, eikä sitä voi
estää koko Ranskan armeijalla ja laivastolla. Kuka tämä on?"
Hän otti muutaman hyvin korean nuken, jolla oli viheriä takki.
"Kuka tämä on?"
"Se on ylijahtimestari, sire."
"Tässä olette siis, Berthier. Mitä arvelette uudesta puvustanne? Ja tämä
punanen?"
"Se on suurkansleri."
"Entä tämä sinenpunertava?"
"Ylimmäinen kamariherra."
Keisarilla oli hauska kuin lapsella uusista leikkikaluista. Hän asetteli
niitä pieniin ryhmiin pöydälle, nähdäkseen miltä näyttää kun ylimykset
puhelevat keskenään. Sitten hän viskasi ne kaikki vasuun.
"Varsin hyvä", sanoi hän. "Te ja David olette suorittaneet asianne
hyvin, Isabey. Te näytätte hovivaatettajille nämä mallit ja saatte
kustannus-arvion. Mitä nyt, Constant?"
"Siellä on odottamassa muuan nainen, joka toivoo pääsevänsä teidän
majesteetinne puheille. Sanonko hänelle, että hän saa tulla myöhemmin?"
"Nainen!" lausui keisari. "Se on jotakin tavatonta nähdä täällä leirillä
viiksettömät kasvot. Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?"
"Nimensä on neiti Sibylle Bernac".
"Mitä!" huudahti keisari. "Hän on varmaan vanhan Bernacin tytär,
Grosboisista. Niin, herra de Laval, Bernachan on teidän enonne?"
Minä lienen punastunut myöntäissäni, sillä keisari arvasi minun
ajatukseni.
"No niin, tosi on, että hänellä ei ole kaikkein arvokkaimpia tehtäviä,
vaan hänestä on minulle paljo hyötyä. Enollannehan on, herra de Laval,
maatila, jonka te olisitte saanut periä, eikö niin?"
"On, sire."
"Minä toivon, että te ette tule palvelukseeni sen vuoksi, että saisitte
takaisin sen?"
"En sen vuoksi, sire, minä haluan raivata oman tieni."
"Minä en voi antaa sitä teille, herra de Laval, takaisin, sillä olot
Ranskassa ovat järjestetyt niin huipulleen, että jos me rupeaisimme
palauttamaan, niin siitä ei tulisi milloinkaan loppua. Minulla ei ole
uskollisempia suosijia kuin ne, joilla on maatiloja, jotka eivät ole
olleet heidän. Niin kauan kuin he minua palvelevat, saavat he ne pitää.
Vaan mitä asiaa on tällä nuorella naisella? Antakaa hänen tulla sisään,
Constant."
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuotiin serkkuni Sibylle sisään. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, vaan hänen mustissa silmissään oli tarmokas
ilme.
"No neiti, mitä varten tulette tänne? Mitä teillä on toivottavaa?" kysyi
keisari ankaralla äänellä.
"Minä tulen, sire, pyytämään teitä säästämään Lesagen henkeä ... hänen,
joka vangittiin eilen syytettynä kavalluksesta. Hän on ylioppilas, sire,
haaveilija, joka elää kaukana tästä maailmasta, ja jota kavalat ihmiset
ovat käyttäneet aseenaan."
"Haaveilija!" sanoi keisari tuimasti. "Ne ovat kaikista vaarallisimpia!
Ei, ei, neiti, pyyntönne on mahdoton. Minä olen ollut liian lempeä tässä
suhteessa. Minua vastaan on tehty salaliittoja kahdelta suunnalta --
bourbonein ja jakobinein puolelta. Cadoudalin ja Eughienin herttuan
kuoltua ovat bourbonit pysyneet rauhallisina. Nyt pitää minun antaa
toisillekin sama kuritus."
Minua hämmästytti nähdessäni, miten serkkuni rakasti tätä heikkoa
miestä, vaikka se olikin luonnollinen seuraus omituisesta luonnonlaista,
joka vetää vastakkaisia luonteita toisiinsa.
"Jumalan nimessä, sire! Te rakastatte äitiänne, ja sen rakkauden nimessä
minä pyydän, säästäkää Lesage!" ja serkkuni melkein pyörryksissä
kumartui keisarin jalkoihin. "Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan
teitä solvaa."
"Minä en salli, että naiset vaikuttavat minun valtiollisiin
päätöksiini". sanoi keisari suuttuneena. "Minusta ei saa koskaan sanoa,
että minä olisin vaipunut saman heikkouteen kuin Ludvig XIV. Minä en voi
suostua pyyntöönne, neiti! Jakobinit ovat olleet vaarallisia viime
aikoina, ja heille on näytettävä esimerkki."
"Vaan hän ei ole vaarallinen, sire."
"Hän on kuoleva muille varotukseksi."
"Armahtakaa häntä, ja minä vastaan, että hän ei koskaan enään sekaannu
valtio-asioihin..."
"Teidän pyyntönne on mahdoton."
Constant ja minä nostimme hänet ylös.
"Se on oikein, herra de Laval", sanoi keisari. "Tästä keskustelusta ei
ole mitään hyötyä. Viekää serkkunne täältä."
Vaan Sibylle oli uudelleen kääntynyt keisarin puoleen ja silmissä ilme,
joka osotti, että hän ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.
"Sire, te sanotte, että on asetettava esimerkki", sanoi serkkuni.
"Teillähän on Toussac..."
"Niin, jos voisin saada Toussacin käsiini!"
"Hän on raju, vaarallinen mies, jos on asetettava esimerkki, niin hän on
sopivin."
"Niin olisikin, neiti. Onnettomuudeksi meillä on teidän rakastettunne
hallussamme, vaan ei Toussac."
"Vaan jos minä hankin hänet teille."
"Jos sen teette, niin Lesage saa anteeksi."
Sibyllen silmät kääntyivät minuun rukoilevasti.
"Niin niin, herra de Laval seuraa teitä", sanoi keisari.
"Herra de Laval, teillä nyt on kunnia kuulua keisarilliseen hoviin.
Menkää serkkunne kanssa, käyttäkää niitä keinoja, joita parhaaksi
katsotte, ja antakaa tämän palveluksen olla ensimmäinen todistus
innostanne."