Boulognen leiri.
Enoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja
hopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin
puolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun
minä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän
katseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen
leukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen
jäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja
ilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan,
sillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle
vastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle
kääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme
liikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin
mustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi
portilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen
nenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät
väreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä
tyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt.
Vaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen
sydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin
jumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri
kaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme
näyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun,
joka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä
oli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen
minusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana
armeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa
olin elämäni viettänyt -- mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina
rakastava lähinnä omaani.
Ja nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka
ratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin
vahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen,
olivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin
nähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat
hankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän
ulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja
ratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen,
joka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli
tahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset,
näytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita,
ruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli
renkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja
poikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun
tarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli
vahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin
hänen lapsellisia sotilaitaan.
"Niin, niin", sanoi hän, "hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän
enempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen
emme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä
antaisimme olla tyttönaaman."
"Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra
luutnantti", sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä
oli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa.
"No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi."
"Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa", sanoi muuan
korpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin,
että he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä
vallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin
tuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari
puheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille
kaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että
riveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia
upseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että
tavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita
vihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että
Montebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta
puoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen
aikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi,
sitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta
kaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman
keppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja
nyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan
saada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman
palkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi
marssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään
järjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat
tappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita,
jotka ansaitsivat hänen luottamuksensa.
Muuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt -- nimittäin että
sotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin
tästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä
vieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät
olleet ranskalaisia.
"Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat", sanoi hän, "sillä
he luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen
ensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on,
että kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat
puhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin
Kléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat
valituita ja upseerimme", lisäsi hän punoen viiksiään, "ovat parhaita
koko armeijassa."
Miehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti
karhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen
hartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa
osoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron
vartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli
syytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä
vakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt
minusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me
ratsastimme vierekkäin.
"Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan", sanoi hän
hyvin vakavasti.
"Minä toivon niin", vastasin minä, "sillä minä olen tullut Englannista
asettuakseni hänen palvelukseensa."
"Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te
olitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan
teitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin.
Te tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella."
Husaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin
pienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen
rannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli
melkein Ranskan kokoinen.
"Niin", sanoi hän, "me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me
aijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen
joko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia,
sitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin."
Hänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään.
"Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?" kysyin häneltä.
"Oo, sen asian on keisari järestänyt", sanoi hän.
"Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat
urhoollisia miehiä ja he taistelevat."
"Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli", sanoi hän
ja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin
rajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli
johtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli
uskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa
uskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia
ja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti
niihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa -- ja
niin hän useat kerrat aikoikin -- että hän todella oli ihmissuvun
yläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa.
Te, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu
päässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää
tätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä
viime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa
häntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen
voima hänellä oli ihmisten mieliin.
"Oletteko ollut Englannissa?" kysyi luutnantti.
"Siellä olen elänytkin."
"Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan
palveluksessa?"
"Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä", vastasin minä. "Vasta hänen
kuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani."
"Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta
kaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee
vastarintaa?"
"Siitä olen aivan varma."
"Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari
itse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia."
"Naiset ovat kauniita."
Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti
rintaansa sekä punoi pieniä viiksiään.
"Vaan he lähtevät veneillä", mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että
hän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. "Kun vain saavat
nähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että
he voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän _luoksemme_
ja miehet meidän _edellämme_. Me olemme kuten te varmaan olette
huomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua
väkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja."
Niin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt
olevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan
ollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat
suuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän
ankarin katsein.
"Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja
enemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan", sanoi hän. "Minä myöskin olen
suorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa
teille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa --
vieläpä siviilihenkilönkin kanssa --, joka tahtoo asettaa minua
koetteelle."
Minä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut
niin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen
suuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän
selitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona
Moreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon
taisteluun.
"Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi
ei ole enään teille niin vieras", sanoi hän. "Minä voin vakuuttaa
olevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään
kertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan
kaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin
hyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä
hopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut
mukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle
tahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi
kuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka
jätin ylipiiskurille."
"Entä toinen -- Toussac?"
"Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta
halunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän
pääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa,
vaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata."
"Ja miten käy teidän vangillenne?" kysyin häneltä.
Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään.
"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne", sanoi hän "vaan kaunis
tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia
upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin
ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin."
Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja
nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin
ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa,
kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa
oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja
sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin
suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu
liehui.
"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on
kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö.
Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat
asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka,
joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen
tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat
valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä
tuolla sisällä", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta
keskellä olevaa telttaa.
Tie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja
jalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin
paljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat
tuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut
näitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen
linja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja
sääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset
päähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin
vaikuttavan näköisiä.
Vaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä
ja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä
tehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja
aliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei
koskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen
vihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita.
Jos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa
molempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi
aivan toinen.
Kun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia
joukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä
uteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä.
"Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset
hevosenloimet, ovat kyrasseerejä", sanoi hän. "Ne ovat niin raskaasti
varustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun
ne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on
prikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he
voittavat."
"Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?" kysyin minä.
"Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin
sparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla
yksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole
mitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr
on kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin
puhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu
telttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen
pahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu
kullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne
jotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en
ole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?"
"Joilla on keltaiset takinpärmeet?"
"Niin, ne ovat Oudinotin kuuluisia krenateerejä. Ja toiset krenateerit,
joilla on punaset olkaliput ja nahkatakit, ovat vanhaa konsulikaartia,
joka meille hankki voiton Marengon luona. Kahdeksantoistasataa heistä
sai kunniaristin taistelun jälkeen. Tuolla on kuudeskuudetta
linjarykmentti, jota sanotaan "kauheaksi", ja tuolla on kuudes
kevytjalkaväki, joka tulee Pyreneiltä, ja joka on tunnettu nopeimmaksi
jalkaväeksi ja armeijan pahimmiksi veitikoiksi. Tuo kevyt viheriä
ratsuväki on hevoskaartin ampujat, joita väliin sanotaan "oppaiksi";
heitä pidetään keisarin mielijoukkona, vaikka hän suuresti erehtyy, jos
hän asettaa ne Berchényn husaarien edelle. Toinen ratsuväki, jolla on
viheriät turkit, on myös tarkkampujia, vaan minä en voi täältä saakka
nähdä, mihin rykmenttiin se kuuluu. Heidän everstinsä johtaa heitä
erinomaisesti. Ne muodostavat sivustan avonaisilla kolonnilla
puoli-eskadroonittain ja liittyvät sitten hyökkäyslinjaan. Mekään emme
voisi sitä tehdä paremmin. Ja nyt me, herra de Laval, olemme Boulognen
leirin käytävällä, ja minulla on määräyksenä viedä teidät suoraan
keisarin majapaikkaan."