Suo.
Kun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle
levähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut,
joka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin
laaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja
polvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä
lähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta,
että hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja
miten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa
jokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä
selkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka
monet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei
ole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän
myrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan
meriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla.
Kun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää
kukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin
antaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se
pahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus.
Minä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle,
ja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle
muukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin
huolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli
nousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja
mietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli
pieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään
armoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan
linnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne
tullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin
siistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt.
Arkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset
katseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista
laahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei,
minun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi
itseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin
suojan myrskyltä?
Te ehkä kysytte minulta, minkä vuoksi en mennyt Etaplesiin tai
Boulogneen. Minä vastaan, että siihen oli sama syy, joka minut pakotti
salaa tulemaan tälle asumattomalle rannalle. De Lavalin nimi oli
edelleenkin karkotettujen listalla, sillä isäni oli ollut pienen, vaan
vaikuttavan joukon kuuluisa ja voimakas johtaja, joka oli kaikesta
huolimatta pysynyt vanhalle hallitukselle uskollisena. Älkää luulko,
että minä, vaikka minulla oli toiset mielipiteet, olisin halveksinut
niitä, jotka olivat niin paljon uhranneet periaatteittensa vuoksi.
Meidän luonteessamme on omituinen pyhimyksellinen piirre, joka vetää
meitä enin sen puoleen, missä on suurin uhraus, ja minä olen usein
ajatellut, että jos olosuhteet eivät olisi olleet niin kovin painavia,
niin Bourboneilla ei olisi ollut niin paljon, ei ainakaan niin jaloja
suosijoita. Ranskalaiset aatelismiehet olivat olleet uskollisempia
meille kuin englantilaiset Stuarteille, sillä Cromwellilla ei ollut
mitään loistavaa hovia, eikä rikkaasti palkatuita virkoja heille
tarjottavana. Ei voi kyllin kiittää näiden miesten itsekkäisyydestä
puhdasta mieltä. Olen isäni asunnossa nähnyt illallispöydässä seuran,
jossa oli kaksi miekkailun, kolme kielten opettajaa, puutarhuri ja
kielenkääntäjä, jotka pitivät kättään takkinsa reijän peitteenä. Vaan
nämät kahdeksan miestä olivat Ranskan korkeinta aatelia, jotka olisivat
voineet saada mitä hyvänsä, jos vain olisivat suostuneet unehuttamaan
menneisyyden ja tyytyneet uuteen hallitusmuotoon. Vaan vaatimatonta ja,
mikä surullisempaa, kelvotonta monarkkia Hartwellissa suosivat vielä
hallitsijana kaikki nämä henkirikkaat Montmorencyt, Rohanit ja
Choiseulit, jotka oltuaan osallisia hänen suuruuteensa, olivat
järkähtämättömiä jakamaan hänen kanssaan onnettomuuden päivätkin.
Maanpakolaisen monarkin mustan huoneen koristuksena oli arvokkaampaa
kuin gobelinit ja sèvreeporaliinit. Sen kuilun yli, joka erottaa minun
vanhuuteni heidän vanhuudestaan, näen vielä nuo huonosti puetut,
arvokkaat miehet, ja minä paljastan pääni jalosukuisten jaloimman joukon
edessä, mitä koskaan historia voi esiin tuoda.
Jos olisin näyttäytynyt rantakaupungissa ennen kuin olin tavannut enoni
tai saanut tietää, oliko paluuni hyväksytty, olisin ehdottomasti
joutunut santarmien käsiin, jotka aina pitivät vahtia Englannista
tulleista. Yleensä minusta tuntui olevan parasta mennä maalle päin
toivossa, että tapaan jonkun tyhjän vajan tai muun ulkohuoneen, jossa
voin olla huoleti yötä. Sitten samalla voin miettiä, millä tavoin on
parasta esiintyä enoni edessä.
Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, ja merellä päin oli niin mustaa, jotta en
muuta nähnyt kuin aina jonkun aallon harjalla valkoisen vaahdon.
Laivasta, jolla olin tullut Doverista, en nähnyt haamuakaan. Maalla päin
näytti olevan rivi mataloita kumpuja, vaan kun tulin lähemmäksi, niin
huomasin, että ne tässä valossa olivat näyttäneet liian suurilta, ja
että ne olivat ainoastaan hiekkasärkkiä, joilla kasvoi siellä täällä
karhunmarjapensaita. Näiden yli kulin mytty selässä, kahlaten syvälle
upottavaa hiedikkoa ja hypin särkkäin yli, vaan minä unhotin märät
vaatteeni ja turtuneet käteni muistellessani, mitä esi-isäni olivat
saaneet kärsiä. Minua huvitti ajatus, että voi tulla päivä, jolloin
minun jälkeläiseni virkistävät voimiaan muistamalla, mitä nyt minulle
tapahtui, sillä korkeasukuisissa perheissä yksilö aina asettuu suvun
mukaan.
Näytti siltä kuin en koskaan pääsisi hiekkasärkkäin yli, vaan kun
vihdoinkin olin niistä päässyt erilleni, niin toivoin, että taas olisin
ollut niiden keskellä, sillä meri tekee tänne lahden rantaäyrään taakse,
ja pakoveden aikana muodostaa laajan, aution suon, joka päiväseen
aikaankin lienee hyvin synkkä taulu, vaan tällaisena yönä varsinkin se
oli kamalaa erämaata. Alussa maa oli ainoastaan pehmyttä ja liukasta,
niin että jalkani luiskahtelivat käydessäni, mutta pian liejua oli
nilkkaa myöten ja puoliväliin polvea, niin että porskui joka askeleelle.
Olisin mielelläni tahtonut päästä siitä, vaikka takaisin hiekkasärkille,
vaan kulkiessani olin hairahtunut ilmansuunnista, ja ilma oli niin
täynnä myrskyn tohinaa, että luulin meren olevan joka puolella. Olin
kuullut puhuttavan, että voi tiensä suunnata tähtien mukaan, vaan siihen
en ollut rauhallisessa elämässäni Englannissa tottunut, ja jos olisinkin
osannut, niin tuskinpa tätä keinoa olisin voinut käyttää hyväkseni,
sillä ne aniharvat tähdet, jotka olivat näkyvissä, pilkistivät vain
esiin sieltä täältä pilvien raoista. Minä siis kuljin eteenpäin, märkänä
ja väsyneenä, luottaen onneeni, vaan aina vain syvemmälle vajoten tässä
onnettomassa suossa, kunnes aloin uskoa, että ensimmäinen yöni Ranskassa
on myöskin viimeiseni, ja että viimeisen de Lavalin kohtalona oli
sortua nälkään ja kylmään tälle kurjalle suolle.
Minä lienen kulkenut jo monet englannin peninkulmat, milloin kahlaten
syvemmällä, milloin upoten vähän matalampaan, vaan ei nimeksikään
koskaan kuivalle sattuen, kun pimeässä huomasin jotakin, mikä minua
vielä enemmän alkoi huolestuttaa. Oli kummallinen ryhmä jonkunlaisia
valkoisia kasveja, luultavasti niittyvillaa, joka yhtäkkiä alkoi
kuumottaa vastaani pimeässä. Joku tuntikausi sitten olin mennyt
samallaisen nelikulmaisen valkokasviryhmän sivu, niin että minua alkoi
epäilyttää, että kuljen kehää. Päästäkseni varmaksi, riipasin tulta, ja
siinähän oli kuin olikin omat jälkeni hyvin selvästi painuneet ruskeaan
liejuun. Minä kauhistuneena nostin silmäni taivaalle, ja siellä nyt ensi
kerran näin jotain, joka oli johtava minua tästä sekasorrosta.
Kiitävien pilvien raosta sattui pilkistämään kuu. Siitä yksinään ei
minulla olisi ollut suurta apua johdatuksekseni, vaan sen valkopintaa
vasten näkyi pitkä-terävä V, joka kiiti sen yli kuin varreton nuoli.
Siinä lenti parvi villisorsia ja ne lensivät samaan suuntaan kuin
minäkin siinä seisoin. Minä olin Kentissä huomannut, että kaikki nämät
linnut lentävät maalle päin myrskyn tullessa, ja sen vuoksi olin varma,
että minun oli mentävä siihen suuntaan päästäkseni idemmäksi merestä.
Minä sen vuoksi kulin edelleen koettaen pitää suoraa suuntaa, ja
harppaan pitkin askelin, kunnes vihdoinkin puolen tuntia kulettuani
vaivaini palkaksi näin pienen tulen tuipottavan pimeän läpi, aivan kuin
se olisi tullut jostakin talonpoikaistuvasta. Miten sanomattomasti tämä
pieni kultainen piste lämmitti ja valaisi minun sydäntäni. Se merkitsi
ruokaa ja lepoa ja koko elämän. Minä kahlasin liejua että porskui, niin
kiireellä kuin väsyneet jalkani suinkin kantoivat. Minä olin liian
väsynyt ja liian viluissani hylätäkseni tällaisen yösijan ja minä olin
varma, että kalastaja tai talonpoika oli taipuisa kultarahan edestä
ummistamaan silmänsä, jos minun näössäni tai esiintymisessäni olisikin
jotakin epäilyttävää.
Kun tulin lähemmäs, niin minua alkoi hämmästyttää, että olikohan täällä
asukasta ollenkaan, sillä lieju kävi yhä pahemmaksi, ja kun kuu
pilkisti, niin sen valossa näin veden kimaltelevan matalan mustan majan
ympärillä. Minä nyt näin, että tuli paistoi pienestä nelikulmaisesta
akkunasta. Kun minä tulin majan lähelle, niin tuli yhtäkkiä sammui ja
keltaisten akkunakehysten keskeltä näkyi kasvojen musta, pyöreä haamu.
Kasvot näkyivät vielä toisenkin kerran siihen kun minä tulin tuvalle, ja
tuossa varovaisessa tavassa, jolla olento katseli ja katosi sekä taas
ilmestyi uudelleen katselemaan, oli jotakin, joka oli omiaan minussa
herättämään hämmästystä ja levottomuutta.
Tämän miehen liikkeet olivat niin varovat ja hänen tähystyspaikkansa
niin kummallinen, että minä, niin huutavassa hädässä kuin olinkin,
päätin ensin vähän tarkemmin tarkastella ennen kuin käyn hänen kattonsa
alle suojaa pyytämään. Ja kun tultuani lähemmäs huomasin, että
erinomaista suojaa en voinutkaan täältä saada, sillä valo tonki
useammasta kohdin majan seinäin raoista ja koko hökkeli oli kurjimmassa
hajoamistilassa. Minä seisoin jonkun aikaa siinä liikkumatta ja
ajattelin, että ehkä itse suokin on taatumpi pakopaikka kuin tämä
tullivarkaanpesä, sillä se tämä yksinäinen mökki kuitenkin lienee. Kuu
taas oli mennyt pilveen, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että luulin
voivani tarkastaa lähempää joutumatta huomatuksi. Minä kulin varpaillani
majan akkunan luo ja tirkistin sisään.
Siitä, mitä näin tyynnyin isosti. Vanhan-aikaisessa maalaistakassa
loimusi nuotio, ja sen ääressä istui tavattoman kaunis nuori mies, joka
luki paksua kirjaa. Hänellä oli pitkulaiset olivinväriset kasvot, pitkä
musta tukka palmikolla, ja koko hänen olennossaan oli jotakin runoilijan
tai taiteilijan tapaista. Tämä kaunis muoto ja kellertävä tuli oli
nälkäiselle, viluiselle matkailijalle varsin elähyttävää. Minä seisoin
ja katselin häntä vähän aikaa, ja huomasin, että hänen paksuhko vähän
ulkoneva alahuulensa liikkui yhtämittaa, aivan kuin hän olisi hiljaa
kertonut, mitä hän luki. Yhtäkkiä hän pani kirjan käsistään pöydälle ja
tuli akkunan luo. Kun hän oli huomannut minun haamuni pimeässä, niin hän
teki liikkeen kädellään aivan kuin toivottaen tervetulleeksi. Heti sen
jälkeen aukeni ovi ja majan edessä seisoi soreavartaloinen nuorukainen,
jonka takin liepeet hulmusivat tuulessa.
"Rakkaat ystävät", huusi hän ja tuijotti käsi silmäin suojana. "En enään
odottanutkaan teitä, luulin, että te ette tulekaan enään. Kaksi tuntia
olen teitä odottanut."
Vastaukseksi astuin hänen eteensä, niin että valo tuli kasvoilleni.
"Minä pelkään, hyvä herra, että..." sanoin.
Vaan en saanut puhutuksi loppuun asti. Hän räpsäytti molemmin käsin
vasten kasvojani, niin kuin vihanen kissa, juoksi takaisin majaan ja
paiskasi oven kiinni nenäni edessä.
Nopeat liikkeensä ja vihainen käytöksensä olivat niin ristiriidassa
hänen muotonsa kanssa, että minä seisoin siinä aivan hämilläni. Vaan
siinä seistessäni oven edessä näin jotain, joka sai minut vielä enemmän
hämilleni.
Olen jo sanonut, että maja oli aivan luhistumaisillaan. Seinät olivat
niin hatarat, että joka paikasta kiilui valo sisältä, ja ovessa saranain
puolella oli suuri rako, josta näin seisontapaikaltani majan perälle
saakka, jossa nuotio paloi. Minä nyt näin miehen seisovan nuotion edessä
ja pistävän vikkelästi molemmat kätensä poveen, ja sitten hän yhdellä
hyppäyksellä katosi takkaan, niin että näin ainoastaan hänen mustat
kenkänsä, kun hän seisoi muutamalla pengermällä seinän vierustalla.
Yhtäkkiä hän taas oli alhaalla ja oven luona.
"Ken olette?" Ja hänen äänensä minusta tuntui vapisevan
mielenliikutuksesta.
"Olen eksynyt matkailija."
"Ei tämä paikka houkuttele teitä jäämään tänne."
"Minä olen uuvuksissa, jonka vuoksi ette voine kieltää minulta suojaa.
Olen monet tunnit harhaillut suolla."
"Näittekö ketään siellä?" kysyi hän kiihkoisesti.
"En."
"Vetäytykää vähän syrjään oven edestä. Tämä on autio paikka, ja ajat
ovat rauhattomat, täytyy olla varovainen."
Minä peräysin muutamia askeleita ja hän avasi ovea sen verran, että
päänsä mahtui raosta. Sanaa sanomatta hän katseli minua pitkän aikaa
tutkivasti.
"Mikä on nimenne?"
"Louis Laval", sanoin arvellen, että nimeni tässä vaatimattomassa
muodossa ei kuulustaisi niin vaaralliselta.
"Minnekä aijotte?"
"Haen vain suojaa."
"Oletteko Englannista?"
"Olen rannikolta."
Hän pudisti päätään pitkäveteisesti aivan kuin sillä osottaakseen, miten
vähän vastaukseni tyydyttivät.
"Ette voi saada suojaa täällä", sanoi hän.
"Mutta..."
"Aivan mahdotonta."
"Neuvokaa sitten minulle, mitä tietä pääsen suolta."
"Helppo on päästäksenne. Kun menette vain muutaman sata askelta tuohon
suuntaan, niin näette tulen kylästä. Te jo olette melkein suolta
poissa."
Hän tuli pari askelta ja näytti minulle tietä ja kääntyi sitten
takaisin. Olin jo kulkenut muutamia askeleita, kun hän yhtäkkiä huusi
minulle:
"Tulkaa tänne, herra Laval, en voi sittenkään laskea teitä menemään
tällaisena myrsky-yönä. Kun saatte lämmitellä nuotiolla ja sitten
lasillinen konjakkia, niin se vahvistaa teitä matkallenne."
Käsitätte hyvin, että minä halulla seurasin hänen kutsuaan.
"Olen hyvin kiitollinen, hyvä herra", sanoin.
Ja minä menin hänen mukanansa majaan.