Ranskan rannikko.
Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen
ulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja, istuessani laivan
laitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen
avannut. Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuin sopikin odottaa
mieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli
osotettu: "Louis de Laval, seuraa William Hargreaves'in postia Viheriän
metsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä". Ravintolan isäntä sai
usein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian
rannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä.
"Rakas Louis", niin kuului kirje, "nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet
yksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä et enään tahdo
pitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien välillä.
Vallankumouksen aikana sinun isäsi liittyi kuninkaan ja minä kansan
puolueeseen, ja seurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänen täytyi
paeta maasta, ja Grosboisin maatila joutui minun haltuuni. Tosin on
hyvin ankaraa osallesi, että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi,
vaan olen varma, että sinulle on mieluisempaa, että maatila on Bernac'in
suvun jäsenen hallussa kuin jonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on
sinua kohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla.
Ja nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinä tiedät, että minä
aina olen ollut tasavaltalainen, vaan olen huomannut, että turhaa on
taistella kohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niin suuri, ettei
sitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olen koettanut palvella häntä,
sillä parasta on ulvoa susien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessa
tekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoa mitä hyvänsä
palkinnoksi. Hän on nyt, niin kuin luultavasti tiedät, Boulognessa,
muutamia penikulmia Grosbois'ista. Jos palaat kotimaahan heti, niin hän
varmaankin enosi ansioitten takia unehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi
tosin vielä on valtakunnan kirottujen listalla, vaan minulla on
vaikutusta keisariin, joten se asia saadaan selvitetyksi. Tule siis
minun luokseni, tule heti, ja tule luottamuksella.
Enosi
_C. Bernac._"
Sellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli enin kummastuttanut. Se
oli kummastakin päästä sulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni oli
nähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä. Vahassa näkyi karkean nahan
juovat. Ja toisessa sinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; "Elä
tule!" Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, ja mahdotonta oli
päättää oliko käsiala miehen vai naisen, vaan siinä se oli silmäini
edessä, tämä kutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustava lisäys.
"Elä tule!" Olikohan minun enoni tehnyt tuon lisäyksen jonkun äkillisen
muutoksen ilmestyessä hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, sillä
minkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaan lähettänyt kirjettä?
Vai oliko sen kirjoittanut joku toinen, joka tahtoi minua varottaa
noudattamasta tätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotus
englanninkielellä. Olikohan varotus lisätty Englannissa? Vaan sinetit
olivat rikkomattomat, ja miten kukaan Englannissa voi tietää kirjeen
sisältöä?
Istuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeen tohistessa pääni
päällä, mietin kaikkea, mitä olin kuullut tästä enostani. Isäni, joka
kuului Ranskan vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainut äitini
hänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänen arvostaan välittämättä. Eikä
äiti koskaan ollut antanut vähintäkään aihetta isälle katumaan
naimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, oli joutunut isän
epäsuosioon matelevan nöyryytensä takia, jota hän osotti isälle onnen
päivinä, ja myrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osotti
onnettomuuden isää kohdatessa. Hän oli kiihottanut talonpoikia, kunnes
vanhempaini täytyi paeta maasta ja sitten hän oli auttanut Robespierre'ä
hurjimmissa vallattomuuden töissä ja palkinnoksi saanut Grosbois'in
linnan ja maatilan, joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänen
kirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosi häntä, vaan minkä vuoksi
hän suosi tällaista miestä ja mitä palveluksia minun
tasavaltalaismielinen enoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta en
voinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä.
Nyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä noudatin sellaisen miehen
kutsua -- sellaisen miehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi ja
kavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että me nuoremman sukupolven jäsenet
olimme hyvin väsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja. Vanhempien
maanpakolaisten mielestä oli ajankello pysähtynyt 1792, ja sen ajan
rakkaus ja viha oli ainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa,
jonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimme kasvaneet vieraalla
maalla, ymmärsimme, että maailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä
oli avautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaan edellisen sukupolven
riidat. Ranska ei enään meistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen
maa, vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki, vaan jota vielä
kovasti ahdistettiin, niin että sen hajalla olevat pojat kuulivat
yhtämittaa kaikuvan korvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huuto
minua houkutteli kanavan poikki.
Jo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sen taistelujen aikana, vaan
isäni eläissä en sitä uskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellut
Condéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänyt sitä mitä
mustimpana kavaluutena. Vaan hänen kuoltuaan ei minua mikään estänyt
lähtemästä maahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitä polttavampi,
kun Eugenie -- joka nyt on ollut kolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani --
oli täydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänen vanhempansa olivat
Choiseulsuvun sivuhaarasta, ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä
ankarammat kuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan, mitä liikkui
heidän lastensa mielessä. Monet kerrat, kun he salissa surivat Ranskan
voittoja, me puutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme. Alastoman
tiilirakennuksen kulmassa oli pieni akkuna aivan laakeripensaitten
peitossa, ja siellä me tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimme
kahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niin kovin erillaisia kuin
ympäristömme. Minä kerroin hänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän
kiihotti minua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiina kun aika
tuli.
Vaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni, kuolema ja tämä enoni
kirje. Minä en voinut enää olla Ashford'issa. Minun täytyy tunnustaa,
että englantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiä ranskalaisille
maanpakolaisille. Jok'ainoa meistä vei ystävällisiä muistoja maasta ja
kansasta. Vaan joka maassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessa
ja uneliaassa Ashford'issakin oli niitä meille kiusaksi asti. Oli muuan
nuori herra, Farley nimeltään, joka oli kaupungissa tunnettu
tappelijaksi ja riitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi, oli
hänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestä Ranskan hallituksesta,
vaan itse ranskalaisistakin. Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja
hänen seurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensä alkoi olla niin
sietämätöntä, jotta päätin hänelle antaa pienen ojennuksen. Eräänä
iltana oli meitä suuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, ja hän,
jo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksi humalassa, syyti häväistyksiä
Ranskaa vasten, ja lakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, että
minkä vaikutuksen se tekee minuun.
"Herra de Laval", huuti hän ja löi röyhkeästi minua olkapäälle, "tässä
malja juodaksenne! Se on Nelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaa
Ranskan".
Hän seisoi ja katseli minua, juonko maljan.
"Hyvä herra", sanoin, "minä juon esittämänne maljan, jos te vuorostanne
juotte minun esittämäni".
"Olkoon menneeksi!" sanoi hän ja me joimme.
"No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne", sanoi hän.
"Täyttäkäähän lasinne", sanoin.
"Nyt se on täynnä".
"No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan, joka sieppasi sen
käsivarren!"
Samassa silmänräpäyksessä lensi kasvoilleni lasillinen portviiniä, ja
tunnin kuluessa oli toimeen pantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänen
olkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienen akkunan luo riipi
Eugenie muutamia laakerinlehtiä ja pani ne tukkaani.
Ei ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaan asemani kaupungissa tuli
ahtaalle, ja se kaiken muun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin
enoni kutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinen lisäys. Jos
hänellä tosiaankin on vaikutusta keisariin, niin että voi saada
poistetuksi valtion kirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, joka
minut erotti maastani, on siten purettu.
Minä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelin asemaani, mitä
toiveita minulla oli. Heräsin ajatuksistani vasta kun englantilainen
laivuri laski raskaan kätensä olkapäälleni.
"Kas niin, nuori herra", sanoi hän, "nyt on aika astua veneeseen".
Minä en suosi ylimysvaltaisten valtiollisia mielipiteitä, vaan aina on
minussa säilynyt heidän tunteensa persoonallisesta arvokkaisuudesta.
Minä varovasti poistin olaltani hänen likaisen kätensä ja huomautin,
että olimme vielä kaukana rannalta.
"No niin, te voitte tehdä, miten vain haluatte", sanoi hän tuimasti,
"minä en laske lähemmäksi maata, niin että voitte mennä nyt maihin joko
veneellä tai uimalla, miten vaan haluttaa".
Turhaan huomautin, että hän oli saanut täyden maksun.
"No, se maksu ei isosti lihota", vastasi hän. "Alas purje, Jim, ja
käännä tuuleen! Kas niin, nuori herra, nyt voitte kavuta laidan yli tai
palata takaisin Doveriin, vaan Argbiggaa en vie köyden pituuttakaan
lähemmäksi Ambleteusen karia, kun myrsky nousee lounaasta."
"Siinä tapauksessa menen veneeseen", sanoin.
"Sen varaan voitte henkenne heittääkin", vastasi hän nauraen niin
kiusottavasti, jotta käännyin häneen vähän kurittaakseni häntä. Vaan
tuollaisia ihmisiä vastaan on ihan avuton, sillä tietysti ei voi koskaan
päästä oikein vakavasti niihin käsiksi, ja jos käyttää keppiä, niin
niillä on se paha tapa, että ne tappelevat nyrkeillä, ja siinä ne aina
ovat voiton puolella. Markkiisi de Chamfort kertoi minulle, että kun hän
maanpakolaisuuden alkuaikana tuli ensi kerran Suttoniin, niin hän pääsi
yhdestä hampaastaan kurittaessaan muuatta vallatonta talonpoikaa. Minä
sen vuoksi pakosta olin hyvin jalomielinen, kohautin olkapäitäni ja
astuin laidan yli veneeseen. Myttyni viskattiin jälkeeni -- ajatelkaa de
Lavalin suvun viimeisellä jälkeläisellä ei ollut sen enempää
matkakapineita kuin yksi ainoa mytty! -- ja kaksi merimiestä työnsi
veneen laivan kylestä ja souti pitkillä vedoilla matalalle rannikolle.
Oli tulossa myrskyinen yö, sillä musta pilvi, joka oli peittänyt
laskevan auringon, oli nyt hajautunut ja repeillyt sekä ottanut
valtaansa melkein enemmän kuin kolmannen osan taivasta. Sen toinen laita
oli vähän ylhäällä taivaan rannasta, ja laskevan auringon purppurahehku
paistoi halkeamasta, niin että se oli ihan kuin suuri tulipalo ja
ääretön määrä savua. Lyijynharmaan meren poikki oli punainen, aaltoileva
valovyö ja keskellä tätä valovyötä keinui pieni musta laiva ylös ja
alas. Merimiehet katselivat lakkaamatta taivasta ja silmäsivät sitten
selkänsä taakse maalle, ja minua pelotti, että he voivat milloin hyvänsä
kääntyä takaisin peläten myrskyn puhkeamista. Minä kävin hyvin
levottomaksi, kun he joka aironvedon perästä silmäsivät taivaalle, ja
kääntääkseni heidän huomionsa lähestyvästä myrskystä kysyin heiltä, mitä
tulia nuo olivat, jotka hämärän läpi rupesivat näkymään meidän molemmin
puolin.
"Pohjoisessa on Boulogne ja etelässä Etaples", sanoi toinen merimies
juhlallisesti.
Boulogne! Etaples! Mitä muistoja herättivätkään nämät nimet minussa!
Boulogneen me minun poikana ollessamme olimme aina kesäisin menneet
kylpemään. Muistin miten minä piennä ressuna astelin isäni vierellä, kun
hän oli kävelemässä rannalla ja ihmettelin, minkä vuoksi jokainen
kalastaja otti lakin päästään, kun me lähestyimme. Ja Etaples taas, niin
sieltä olimme paenneet Englantiin; väki syöksyi meidän jälessämme
laiturille, ja minä autoin isääni heikolla äänelläni, kun hän karjui
niille ja käski heidän väistyä, sillä äitini polveen oli sattunut kivi,
ja me kaikki olimme säikähdyksissämme ja katkeroittuneita. Ja tässä nyt
olivat nämät minun lapsuuteni paikat, loistaen toinen pohjoisessa,
toinen etelässä, ja niiden välillä, korkeintaan kymmenen englannin
penikulman päässä, synkässä pimeässä oli minun oma linnani, oma
maatilani Grosbois, jossa esi-isäni olivat eläneet ja kuolleet jo kauan
sitä ennen kuin meikäläiset olivat Wilhelmi herttuan kanssa menneet
valloittamaan mahtavan saaren toisella puolen Kanavan. Minä terotin
katseeni pimeässä aivan kuin kuvitellen, että linnantornien huiput jo
näkyvät.
"Niin", sanoi toinen merimies, "tämä on pitkä asumaton ranta, ja minä
olen monta tuollaista junkkaria kuin te, auttanut maalle täällä."
"Keneksi minua sitten arvelette?" kysyin.
"Hm, sehän ei minuun kuulu, sir," vastasi hän. "Niitä on sellaisia
toimia, joista on parasta olla puhumatta."
"Luuletteko minua salaliittolaiseksi?"
"Niin, itse sanotte ... me jumaliste olemme sellaisiin tottuneet."
"Kunniasanallani vakuutan, että en ole salaliittolainen."
"Karannut vanki sitte?"
"En sekään."
Mies kumartui eteenpäin airoonsa nojaten, ja siinä hämärässä näin, että
hänen kasvoillaan oli omituinen epäilevä ilme.
"Taidatte sitten olla muuan Boney'n vakooja..." huudahti hän.
"Minä! Vakoojako!"
Ääneni jo vakuutti hänelle.
"Hm, sitten en jumaliste tiedä, mikä olette miehiänne", sanoi hän. "Vaan
jos olisitte ollut vakooja, niin en olisi kättäni liikuttanut
saattaakseni teitä maalle, vaikka laivuri olisi mitä sanonut."
"Mutta minä en voi puolellakaan sanalla moittia Boney'ta", sanoi toinen
merimies karkealla bassoäänellä. "Hän on kelpo mies merimiesraukkoja
kohtaan."
Minua hämmästytti kuulla hänen sillä tavoin puhuvan, sillä Englannissa
oli mieliala Ranskan uutta keisaria kohtaan hyvin katkera, vaan miehen
puheesta sain pian selityksen; miehellä oli, niin kuin hänen puheestaan
sitten selvisi, omat syynsä.
"Boney'ta meidän on kiittäminen siitä, että merimies voi kulettaa kotia
kahvi- ja sokerivähäsensä ja maasta kulettaa silkkinsä ja konjakkinsa",
sanoi hän. "Kauppiaalla on ollut aikansa, nyt on merimiehen vuoro."
Minä nyt muistin, että Buonaparten persoona oli hyvin suosittu
salakuljettajain keskuudessa, joka olikin luonnollista, kun hän oli
saattanut kaiken kaupan Kanavassa heidän käsiinsä. Merimies souti
edelleen vasemmalla kädellä, vaan oikealla hän viittasi yli värikkäiden
tanssivien aaltojen.
"Tuolla on itse Boney", sanoi hän.
Te, jotka elätte rauhallisempina aikoina, ette voi käsittää sitä
väristystä, joka meni ruumiini läpi nämät sanat kuullessani. Siitä oli
ainoastaan kymmenen vuotta, kun ensi kerran olimme kuulleet puhuttavan
tästä miehestä, jolla oli omituinen italialainen nimi -- ajatelkaa,
kymmenessä vuodessa, jonka ajan tavallinen sotamies tarvitsee
päästäksensä aliupseeriksi tai virkamies saadakseen viidensadan markan
palkankorotuksen, siinä ajassa hän oli tyhjästä kohonnut kaikeksi.
Yhtenä kuukautena kansa kysyi, mikä hän on, toisena kuukautena hän oli
levinnyt Italiassa kuin rutto. Venetsia ja Genua kuihtuivat, kun tämä
mustapintainen, nälistynyt poika laski kätensä niiden päälle. Hän
synnytti kauhua sotamiehissä taistelutantereella, hän voitti
valtiomiehet neuvoskamarissa. Hurjalla pontevuudella hän kiiti
itämaille, ja kun ihmiset vielä olivat ihmeissään siitä tavasta, jolla
hän Egyptin oli muuttanut Ranskan alusmaaksi, niin hän oli taas
Italiassa ja oli toisen kerran kukistanut Itävallan. Hän kulki yhtä
nopeasti kuin huhu hänen lähestymisestään, ja minne hän vain tuli, niin
siellä tuli uusia voittoja, uusia muodostuksia, vanhat järjestelmät
luhistuivat ja vanhat rajat pyyhkäistiin pois. Hollanti, Savoiji ja
Sveitsi olivat enään ainoastaan nimiä kartoilla. Ranska nieli Europaa
joka puolelta. Tämän parrattoman tykistöupseerin he olivat ylentäneet
keisariksi, ja vaivatta hän oli kukistanut nuo tasavaltalaiset, joiden
edessä vanhin kuningas ja ylpein aateli oli seisonut avuttomana. Sen
vuoksi me, jotka olimme nähneet hänen lentävän paikasta toiseen kuin
minkähän kohtalon syöstävän, ja jotka aina kuulimme hänen nimensä
yhteydessä jonkun uuden urotyön ja uuden voiton, olimme lopultakin
alkaneet pitää häntä jonakin ihmistä korkeampana, jonakin ihmeolentona,
joka peitti varjoonsa Ranskan ja uhkasi Europaa. Hänen
jättiläisolentonsa kohosi yli mantereen, ja niin syvän vaikutuksen hän
oli minuun tehnyt, että kun tuo englantilainen merimies kädellään
salaperäisesti viittasi mustuvan merenpinnan yli ja sanoi: "Tuolla on
itse Boney!" niin minä samassa silmänräpäyksessä katsoin sinne ja odotin
näkeväni jonkun jättiläis-haamun, ylenluonnollisen olennon, mustan,
muodottoman ja uhkaavan, vyöryvän Kanavan yli. Nytkin pitkän ajan
kuluttua ja vaikka tiedämme hänen kuolleen, tämän suuren miehen nimellä
on loihdun voima meihin, vaan kaikki, mitä hänestä saa lukea ja kuulla,
ei voi antaa sitä käsitystä siitä, mitä hänen nimensä merkitsi, kun hän
oli kunniansa kukkuloilla.
Mitä nyt näin, oli aivan erilaista kuin olin odottanut hurjien
kuvailujeni mukaan. Pohjoisessa oli pitkä matala niemi, jonka nimi on
unehtunut mielestäni. Illan valaistuksessa sillä oli ollut sama
harmajanviheriä väri kuin muillakin niemillä, vaan nyt pimeän tullessa
se vähitellen sai himmeän loiston aivan kuin jäähtyvä rauta. Tällaisena
myrsky-yönä, kun se väliin oli näkyvissä, väliin kateissa veneen
keikkuessa aalloilla, tämä hehkuva juova teki salaperäisen ja
kammottavan vaikutuksen. Punainen juova, joka halkaisi pimeän, oli kuin
vasta taottu, vielä hehkuva jättiläismiekka, jonka kärki viittasi
Englantiin.
"Mikä tuo on?" kysyin.
"Se on niin kuin sanoin, nuori herra", vastasi hän. "Se on muuan Boneyn
armeija, jonka keskellä on itse Boney, niin totisesti kuin minä istun
tässä. Nuo ovat niiden leiritulia, ja niitä näette kymmenittäin tästä
Ostendeen. Pikku Boneylla olisi kyllä rohkeutta tulla meidän luoksemme,
jos vain hän saisi sammutetuksi Nelsonin toisen silmän; vaan sitä ennen
ei ole tulemista, ja sen hän tietää hyvin."
"Mistä Nelson tietää, mitä hän puuhaa?" kysyin.
Mies viittasi minun olkapääni yli taakseni pimeään, ja kaukaa
horisontissa näin kolme pientä valoa pilkottamassa.
"Talonvartija siellä vartioipi", sanoi hän käheällä äänellään.
"Andromeda, neljäkymmentäneljä", lisäsi hänen toverinsa.
Olen sittemmin usein muistellut tuota pitkäjonoista tulta maalla ja
noita kolmea pientä valoa. Nämä merkitsivät niin paljo: kaksi mahtavaa
kilpailijaa vastatusten katsomassa toisiaan silmästä silmään, maavalta
ja merivalta, vuosisatoja kestänyt taistelu, jota on ehkä kestävä vielä
vuosisatoja. Ja niin ranskalainen kuin olenkin, tiedän että taistelu ei
ole vielä ratkaistu, sillä sitä käydään kahden valtion välillä, joista
toinen on lapseton, toisella on elonvoimaisa polvi ympärillään.
Maa oli mustunut, ja aaltojen loiske rantoja vasten kuului aina
selvemmin mielestäni. Minä jo näin kuohujen valkoisen vaahdon edessäni.
Yhtäkkiä, kun tirkistelin lisääntyvän pimeän läpi, pistihe esiin musta
vene, joka oli ollut piilossa kiven kupeella, ja tuli suoraan meitä
kohden.
"Vartiovene!" huusi toinen merimies.
"Bill, poikani, nyt olemme kiinni!" sanoi toinen ja pisti jotakin
merisaappaisiinsa.
Vaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen
suuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti
soudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan.
"Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään", sanoi toinen
merimies. "Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene."
"Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen
kummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana", huomautti hänen
toverinsa.
"Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida
tupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen
vankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin
päästään tästä."
Jonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa
rannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen
jälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi
veneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo
puolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä
käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi
kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla
pauhulla.
Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval,
kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen
siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut
vuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme
palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki
tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin
polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni
sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan.