Daylight ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikkei
ollut maistanut väkijuomia kuukausmääriin siitä päivästä lähtien,
jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa
kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta
oli hän menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle.
Hän ei kaivannut sitä ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta
hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä ja kun hänelle kaupungissa
joskus tarjottiin, vastasi hän: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla
lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"
Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei
niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli
kaupunkilainen liikemies Burning Daylight kuollut pikaisen kuoleman
maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Daylight astunut hänen
sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan ja hän
oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään
olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne
ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli
Sonoma-laakson tunnustetusti vahva mies, joka nosti raskaimmat taakat
ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijä-väen keskuudessa. Ja kerran
vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivaja-tapaan
haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa
laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja
vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.
Ensin oli Daylight rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä
ja käynyt päivätyössä; mutta pian saattoi hän ansaita toisella tavalla,
joka miellytti häntä enemmän, eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä
yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla.
Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta
pahatapaista varsaa ja hän onnistui tässä niin hyvin, että hän pian sai
maineen taitavana hevosen-opettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki
rahat mitä tarvitsi tällä hänelle mieluisalla työllä.
Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen peninkulman
päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja
ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa
johtajan paikan. Multa Daylight hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei
hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.
"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän
Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi
rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti
rajoitetun määrän opetettavia hevosia.
"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja
ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen
neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, etkä rakastavia
vaimoja, etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja
neljäkymmentä miljoonaa dollaria eivät voi ostaa minulle takaisin yhtä
päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."
Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi
varhain vuoteeseen, nukkui kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän
oli aina toimessa ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita
toimitettavana ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat
houkuttelevilta, eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen
että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä,
kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä
peninkulmaa. Toisinaan, kun Daylightilla oli säästössä hiukan rahaa
ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevosensa selkään,
sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä
toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimäiseen sopivaan
maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman määrättyä
suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän
rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin
heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa ja kerran
he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun
olivat kyllin rikkaita kulkea ratsain aina Daylightin lapsuudenkotiin
Itä-Oregonissa ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkotiin
Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat
suunnitellessaan tämän suuren tapahtuman yksityiskohtia.
Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan
kirjettä postiin, seppä pidätti heitä.
"Kuulkaahan, Daylight", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slosson
lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta automobiililla
matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin,
mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille
terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne
varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."
Daylight oli aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossonin
kanssa.
"Slosson?" muistutteli hän, "Slosson? Se on varmaankin tuo
moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään."
Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista
peninkulmaa Santa Rosaan ja hevoset eivät ole uuvuksissa."
Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä
ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökähytti
päätään.
"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Daylight. "Sitä tietä
pääsemme pikemmin perille."
Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossonia. Hän ja hänen
seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa ja Daylight tapasi nuoren
moukarinheittäjän itsensä konttorissa.
"Nähkääs, poikaseni", sanoi Daylight niin pian kuin oli esittänyt
Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden
vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."
Slosson hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden
kyynärpäät pöydällä ja heidän kätensä yhtyivät. Slossonin käsi painui
nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.
"Te olette ensimäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se",
sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerran."
"Kyllä", vastasi Daylight. "Ja älkää unohtako, että te olette
ensimäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään
teitä tapaamaan."
Taas heidän kätensä yhtyivät ja taas painui Slossonin käsi pöytään. Hän
oli leveäharteinen vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta
päätään Daylightia pitempi ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi
saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa
liikkeelle ja hetkisen näytti epävarmalta kumpi voittaisi. Kasvot
punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes
lihaksensa pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa
ja käsi painui taipuisasti pöytään.
"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette
rupea moukarinheittäjaksi."
Daylight nauroi ja pudisti päätään.
"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte
moukaria ja minä taivutan käsiä."
Mutta Slosson ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.
"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Daylight ja Dede istuivat lähtövalmiina
satulassa. "Kuulkaahan -- sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä
tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."
"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta
minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän
täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja
pilkon puita ja opetan varsoja."
Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen
miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät
Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua,
kietoi Daylight kätensä hänen vyötäisilleen.
"Pieni nainen", sanoi hän, "sinun syytäsi se on kaikki. Ja luuletko,
että maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun
sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."
Sillä kaikista ilonaiheista, mitä uusi elämä toi Daylightille, oli
Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle,
oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta
huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan
olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan
valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä.
Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta
ulkoilmaelämältä ja Daylight oli joka solullaan etupäässä
ulkoilma-ihminen.
Daylight ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä
-- käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille
pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka
kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat
pianosta ihmeellisiä säveleitä, jotka olivat taitavat taloustoimissa,
ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Daylight ei ollut
liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivankuin
Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka
sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille
yhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa
hommiin, Daylight oli yhtä huvitettu Deden keittämisestä ja soitosta
kuin Dede oli Daylightin kokeista keittiöpuutarhassa. Ja Daylight,
joka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti
huolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.
Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti
itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli
etenkin pitkinä lämpiminä kesinä ja tavallisesti ne olivat heidän
kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista
itse pitivät huolen ja heidän, kuten todellisten leiriläisten
ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan
Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen
elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Daylight pysyi kivenkovaan
päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja
kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin
olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsuttu illallisille suureen
arkihuoneeseen ja tällöin Daylight määräsi kullekin tehtävän ja katsoi,
että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain
vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen,
joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä.
Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen ja hän sai toimekseen
valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.
Daylight pyrki keventämään Deden töitä ja tämän veli kehoitti häntä
käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului
hukkaan. Daylightin täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen
ostaa tarpeet ja veli uhrasi kolmen viikon loman hänen auttamiseensa ja
yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen
ja sorvintuolin ja tahkon vääntämiseen, käytti Daylight sitä
kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä
Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin
ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.
Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Daylightille
runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona
satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja ääneen laulaen
Kiplingin "Tomlinsonia", tai kirvestään teroittaessa säestäen tahkon
surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut
täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat.
Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos" runoja ei hän
Browningilta löytänyt mitään mieleistään ja George Meredith oli hänen
kauhunsa. Kuitenkin hän omasta alotteestaan osti viulun ja harjoitteli
niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista
hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.
Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei
milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamu- ja
hiljaisia viileitä hämärähetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat
tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin
kuin itse tiesikään oli Daylight tullut käsittämään asioiden
verrannollisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle
kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat
tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli
mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikaa järkkymään.
Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki
siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria
aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu
eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon
ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede
rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän
oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa
auringonpaahteessa; ja istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä
puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky
vavahdutti maailmaa.
Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan ja
vastaukseksi Daylight puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan.
Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:
"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa,
niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi:
"Tahtoisin kuitenkin saada takaisin ajan, jolloin koetin voittaa sinut
omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien.
Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Ja en voi kielin
kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani
ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja
puhuit tuulessa ja sateessa."