Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui
mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikkuvaatteita
ja Daylight luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä ja aurinko paistoi
kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan
kastelu-kouruja pitkin virtasi vesi ja vähäväliä Daylight keskeytti
lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli
hän hyvin huvitettu pikkuvaatteista, joita Dede ompeli ja Dede itse
oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä
leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli
suuttuvinaan.
Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin
turkkilaisen käyrä-sapelin terä levisi Moon-laakso heidän edessään
maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen.
Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja
Daylight tunsivat ja yhtäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti
hyljätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin
takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa,
joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta
ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen
talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat
hiljaa ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villin kyyhkysen
nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen
ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä
haukka heitti varjonsa maahan.
Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa
huomasivat Dede ja Daylight levottomuutta haassa ja siellä näyteltiin
Nuoren Maailman julmaa vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana,
pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli
vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab
hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot
olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä
uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki
sen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran
se pyöri ja koetti potkia koiraa takajaloillaan, mutta tavallisesti se
koetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki
ja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja
susikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen
toiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen
levottomuuteen. Silloin Daylight Deden levottomuuden nähdessään päästi
matalan uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen
vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.
Kun Daylight vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen
muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut
juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja
ruuviavaimen kaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.
"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi
häh. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut.
Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."
"Älä lue nyt eteenpäin", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi
kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.
Polun puolitiestä hän löysi maavieremän. Se oli vähäpätöinen, vain
muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään
viisikymmentä jalkaa korkeammalta, oli se törmännyt vesijohtoon
tarpeeksi suurella voimalla tukkeakseen sen, Ennenkuin Daylight ryhtyi
työhön, katsoi hän ylöspäin vieremän jälkeen jättämää polkua ja hän
katsoi maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen
silmillä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja
lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.
"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."
Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen
poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita
manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään,
mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli vuorirotkon
tämä osa paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pinta oli usein
vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältä päin irtautunutta
maata.
"Oikea halkeama-suoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän
hiljaa.
Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet
susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä
kullanetsintä-himo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta
piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä
esiinpistävän enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat
näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut
silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä.
Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän
maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin
niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän
siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja
lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja
katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivankuin kauris
juomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen
nähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle
narrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä.
Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut
kimaltelemaan.
"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta
värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.
Hän näytti muuttuvan. Cocktail-neljännes ei ollut milloinkaan saanut
hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen
silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin,
joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi
mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi
kuin mielipuoli, kunnes hän huohotti rasituksesta ja hiki valui
hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen
vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän
kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin
kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja
jossa oli kultaa.
Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät
hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui
viisikymmentä jalkaa alas vuorirotkon seinämää, mutta hän kiipesi taas
ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin
rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin
kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin
ja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä
hän vuorirotkon laidan yli katsomaan näkyikö sillä puolen mitään
merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä
ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.
Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnas väsymys ja sietämätön
särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään
vielä entistä kultarikkaampi kvartsipalanen. Hänen kumarruksissa
ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi
hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään
ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi
kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria -- hän tunsi asiat.
Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä
otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien,
joka kulki laaksosta ja ylänkö-laidunmaiden poikki ja hän rakensi
sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen
silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka
ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat
sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi
kuljetettiin vuorirotkon poikki kvartsi-rouhimoon. Samoin kasvoi koko
kaivos hänen edessään ja allaan -- tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia
ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon
poikki. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi ja hänen
vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle
selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin whiskyä, cocktailin,
mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo
hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:
_"Tänne tipu, tipu, tipu, tipu, tipu! Tänne tipu, tipu, tipu!"_
Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa
kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia ennenkuin ryhtyi
valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää,
että oli ollut niin kauan poissa.
Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu, tipu, tipu, tipu, tipu!
Tänne tipu, tipu, tipu!"
Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Daylight oli
aikoja sitten pannut sen merkille. Nämät ajatukset, jotka koskivat
Dedeä toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon
valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei
kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina ja
niin suuresta rikoksesta täytyi vähintäin olla seurauksena, että hän
oli todella hänet menettänyt.
Hän laski kädestään kvartsikappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi
raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi
vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan mistä itse näkymättä saattoi
tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille
kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.
Hänen näkemisensä näytti vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli
Daylightiin iskenyt ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin.
Taas hän kiipesi maavieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi
korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi
hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli
taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi
sen vyöryä alas peittämään sen, minkä hän oli paljastanut, kätkemään
päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin
ja keräsi sylintäyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi
vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti
uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä
seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja
lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta
väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt peloittavan murroskauden. Hän
korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi
vesikouruissa ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede
oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa ja hänen askeltensa kopse
tuotti Daylightille suurta tyydytystä.
Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka
juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, katseli hän
pilviä ja taivasta ja laaksoa aivankuin olisi ilman keralla juonut
niitäkin. Dede ei tiennyt, että Daylight oli palannut ja silloin
tällöin käänsi tämä päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa -- hänen
näppäriin käsiinsä, hänen ruskeisiin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat
kullanvärisenä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa
lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän
kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon
käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin hän oli aina värähtänyt,
kun hän tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.
"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Olliko se vaarallista?"
"Hyvin paha, tuo maavieremä", vastasi Daylight yhä katsellen eteensä ja
värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen
keksinyt suunnitelman. Tiedätkö, mitä aijon tehdä? -- aijon istuttaa
kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin
tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse
ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat ei mikään maailmassa
voi liikuttaa tuota maata."
"Onko se niin vaarallista?"
Daylight pudisti päätään.
"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aijo sallia tuollaisen
vanhan ilkeän vieremäin tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon
rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia.
Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret
sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.
"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä
maalla -- soitantoa, teattereita ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan
haluaisi palata kaupunkiin?"
Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa
Dedeen ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta
huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen
nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.
"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi, "älä mene tuolle rinteelle
kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on
hyvin vaarallista kävellä ja minä en tahdo menettää sinua nyt."
Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja
intohimoisesti.
"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede ja hän ilmaisi ylpeyttä, jota hän
tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.
"Katso tuonne, Dede." Daylight pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa,
johon sisältyi laakso ja sen takana olevat vuoret. "Moon-laakso
-- hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen
sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen
sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa ja minusta miltei
tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia
runoilijaveikkoja. Katsoppas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri
kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."
"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede.
"Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu
aikaisemmin kuin sinäkään iltana."
He nousivat molemmat penkiltä ja Daylight otti maitosangon oven
pielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.
"Se on suuremmoinen", sanoi hän. "Se on suuremmoinen", toisti Dede
nauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni
keittiöön.
Ja kuten se vanha mies, jonka Daylight kerran oli nähnyt, kulki hän
auringonpaisteessa kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.