Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet
maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he
onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin
laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät
miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan
harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa
luonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului
muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun
arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He
tiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä.
He tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat
unohtaneet.
Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut
lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain
köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää.
Eroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa
ja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta
ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä,
Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin
oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun
hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle
arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin
ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin
kysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka
hänen järkensä hyväksyi.
Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään oli yhtä
vaarallinen hänen tuumilleen kuin liikemaailmassa oli ollut Charles
Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia.
Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettenia ja
Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvullisuuden
meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan
ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen,
ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa
kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein
tahtonut menestyä ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi
tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne sala-ojat,
sai hän aina iloita menestyksestään.
Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä
muutamia jouhisuitsiaan. Työn hän teki itse vaikka hänen jonkun kerran
täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto
kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Daylight tuskin
riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimäisenä iltana Dede,
joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä
onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli
kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli
häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemassa
omaa.
Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan
rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakastettuja
työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut
ostaa kaikki mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee,
kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan
haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta ennenkuin uskalsi
ostaa amerikalaisen ruuvitaltan ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä
pienestä koneistosta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen.
Hän säästi kuuden kuukauden aikana muna-rahansa, joihin hänellä oli
erikoisoikeus ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvituolin,
joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin
käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän
työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri
kuin heidän ilonsa Mabin ensimäisen varsan johdosta, joka oli Deden
erikoisomaisuutta.
Vasta toisena kesänä Daylight rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä
komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä
kaikki nämät puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Daylight pitäneet
kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista
erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia
kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät
vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat
tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin
aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat
paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan;
joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa; joka teki ansiotyötä
vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin; ja
joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän
maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi
aamunkoitteessa ja harhaili kukkuloilla.
Toisinaan hän oli Deden ja Daylightin mukana kauriin jahdissa, jota
käytiin vuorirotkojen poikki ja Hood-vuoren epätasaisten jyrkänteiden
ylitse, vaikka useimmin Dede ja Daylight olivat yksin. Nämät
ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan
kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen
ja kätketyn notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkulaseinämässä. He
oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut
heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia
taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin,
Bobin ja Mabin vaivaloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.
Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä,
jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrella, joka
vei alas suuren vuorirotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he
istuttivat sananjalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti ja
sananjalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Daylight vain silloin
tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä
maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille syreenille, jonka Daylight
sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut
koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se
tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen
unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että
punakeltaiset kukat helottivat vuoriheinäniityillä ja aitojen varsilla
ja uudisviljelysten reunamilla.
Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niitty-joen varrelle, missä
sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun
jälkimäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Daylight apuun ja julisti
sodan jokaista vesikrassi-tarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan.
Hääpäivänään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasvi-orvokin mutkittelevan
tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella ja tänne
hän istutti yhä uusia ja uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean
niityn yläpuolella tuli Mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden
työtä, kun sen sijaan Daylight, joka ratsasti lyhytvartinen kirves
satulankaaressaan raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella
kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi sitä,
missä puita oli liian tiheässä.
Nämät puuhat eivät tuottaneet heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin
työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämät
kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja
nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta
menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset
ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä
ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta
elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niillä oli vähän
ja maatila oli laaja. Muuten olisi Daylight voinut ottaa kaksitoista
hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta.
Mutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma
olisi saanut aikaan.
Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan huoneenlämmitystä, joka seurasi
suuren kivi-tulisijan valmistumista. Daylight oli jonkun kerran
ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten
oli meneteltävä ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa,
jolloin ensi kerran oli tuli takassa. Poistamalla väliseinän oli
Daylight tehnyt kahdesta huoneesta yhden ja tämä oli suuri arkihuone,
mihin Deden aarteet oli sijoitettu -- hänen kirjansa ja taulunsa ja
valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä
lautasia ja vateja lämmitettiin ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden
omien nahkojen lisäksi oli täällä Daylightin tappamien kauriiden
ja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse
parkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden vanhan ajan kullankaivajien
tapaan.
Daylight ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti.
Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni
suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä
käsivarteen ja kolmisin he katselivat jännityksestä henkeään
pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, teki hän sen säteilevin
kasvoin ja käsi ojennettuna.
"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" huusi hän.
Hän puristi Daylightin kättä innoissaan ja Daylight puristi yhtä
innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille.
He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin
joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät
olivat epäilyttävän kosteat ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka
työn tulos tämä oli. Daylight nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja
lennätti häntä pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!"
Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui
huoneessa riemuitsevat säveleet.