Kolme päivää myöhemmin meni Daylight Berkeleyhin punaisella
automobiilillaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna
suuri kone siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat
olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä
paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet
täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli
päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että
Daylight oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämät tosiasiat, jotka
vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalle levinneelle
väitteelle, että Daylight oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat
yksimielisesti vakuutetut siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut
sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen
juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten
ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies
oli menettänyt järkensä. Ja Daylight oli ilkkunut ja vahvistanut
epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.
Hän pysähdytti automobiilin Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä
kohtaan samalla myrskyisellä tavalla sulkien hänet syliinsä ennenkuin
sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut
hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.
"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut
sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne
saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön
täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan
kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun
ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun
käytettävä raitiovaunuja ja ne kuluttavat nikkelilantteja."
Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen, Deden kasvot ilmaisivat
päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Daylight
niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän
heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla poikamaisella
tavallaan.
"Milloin tulevat nuo miehet hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.
Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Daylightin
karhunkäsivarsia.
"Rakas Elam", kuiskasi hän; "rakas Elam." Ja suuteli häntä ensi kerran
itsestään.
Hän siveli hyväillen Daylightin hiuksia. "Sinun silmäsi ovat juuri
nyt aivan kultaiset", sanoi hän. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka
paljon sinä rakastat minua."
"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että
pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."
"Sinun hiuksissakin on kultaa, jonkunlaista hehkuvaa kultaa." Daylight
käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi
kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat täynnä! kultaa sinä
päivänäkin, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni."
Dede nyökäytti päätään ja nauroi.
"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut
olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat
sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi
että sinä olit suuri poika, joka särit kolmenkymmenen miljoonan
leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei' niin
tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä.' Ja olen varma, että silmäni
olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään
kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa
naimisiin kanssasi, ja minä halusin niin juuri sinua ja maatilaa ja
Bobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden?
Heti kun olit lähtenyt minä soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."
Hän kätki hetkeksi kasvonsa Daylightin rintaa vasten ja sitten taas
katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.
"Näetkö, Elam, huolimatta siitä, mitä huuleni puhuivat, olin minä
selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta
neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun
onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin
Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli ostanut sen, ei tiennyt, miten
sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin
kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla."
Daylight oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta pidätti itsensä.
"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin
Mabista", sanoi hän.
Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tässä kohdassa tyytyä.
"Nytpä keksin jotakin", sanoi Daylight kiiruhtaen johtamaan keskustelun
vähemmin vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista, eikä
sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joten minusta ei näytä oikein
soveliaalta, että me aluksi menemme kaupungissa naimisiin. Näin olen
tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa
ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin
päivän kuluttua, tulet aamujunalla. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja
vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa.
Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu menet sinä hotelliin ja
muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden
hevosen kanssa ja sitten me ratsastamme perille niin että saat ensiksi
nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja
nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunalla." Dede
punastui puhuessaan. "Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."
"Niin, rouvaseni", sanoi Daylight. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa.
Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet
pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia
takaperin mennä naimisiin."
Kaksi päivää myöhemmin seisoi Daylight odottamassa pienen Glen Ellenin
hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu ja Dede oli mennyt
hotelliin muuttamaan pukua sillävälin kuin Daylight haki hevoset.
Hän piteli nyt Bobia ja Mabia ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja
katseli. Jo kaksi päivää Californian polttavassa auringonpaahteessa
oli päivettänyt Daylightin kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi
hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta
ratsuruoska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Hänen omat
kasvonsa hohtivat, kun hän vastasi Daylightin katseeseen ja vilkaisi
hänen ohitseen hevosiin. Sitten häh näki Mabin. Mutta hänen katseensa
siirtyi taas mieheen.
"Oi, Elam!" sanoi hän läähättäen.
Se oli miltei kuin rukous, mutta rukous, johon sisältyi tuhansia
ajatuksia. Daylight koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä
tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden
ääni ilmaissut kaikkea -- moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea
rakkautta ja iloa.
Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja
kuiskasi: --
"Oi, Elam!"
Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään,
ja niissä Daylight näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatuskaan
kyennyt käsittämään -- sukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän
salaisuuden ja ihmeen.
Taasen koetti hän lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkauden
leikinlaskuunkin. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin ja Daylight
kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti, kun Daylight
nosti ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Daylight satulassa
ja hänen rinnallaan ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä
suden-raviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta -- kaksi
rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä ratsastamassa
kuherruskuukauttaan viettämään. Daylight tunsi olevansa kuin juopunut
viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei
kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli
hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä ja
kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka
oli sanonut "Oi, Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.
He olivat päässeet kukkulan huipulle ja Daylight näki, miten Deden
kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän
eteensä. Daylight osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden
viljapeltojen takana.
"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä
maatilasta. Maltahan kunnes näemme suuren vuorirotkon. Siellä on
portimoita ja kauriita -- tuolla vuorella niitä oikein vilisee
ja luulen, että jos hyvin käy niin voimme säikyttää liikkeelle
vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty -- no, en kerro enää enempää.
Saat odottaa ja nähdä itse."
He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden
poikki ja molemmat haistelivat mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka
tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieramiinsa. Kuten Daylightin
ensikertaakin käydessä täällä visertelivät leivoset ja lehahtivat
lentoon hevosten edestä kunnes he ennättivät metsään ja kukkien
reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemasta näkivät
sininärhiä ja tikkoja.
"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Daylight, kun heinäpelto jäi
heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat
nähdä."
Kuten ensi kerrallakin, kaarsi hän savikuopan ja kulki
vasemmanpuolisten metsien läpi, sivuutti ensimäisen lähteen ja antoi
hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä
lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla,
joka lorisi punapuiden välitse kasvoi toinen suuri villi lilja, jonka
hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja.
Tällä kertaa ei Daylight laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti
syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin.
Hän oli ollut työssä täällä ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki
nyt puron poikki ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja
etäämpänä tammi- ja madronosmetsikön kautta. He tulivat muutaman
acresin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.
"Meidän", sanoi Daylight.
Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli
sitä hampaissaan.
"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."
Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästys- ja
ihastus-huudahduksia.
"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän
miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse
katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.
"Tule", sanoi Daylight; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän
kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan
liljan luo.
Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä
kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivaloisesti etenivät pitkin
mutkittelevaa tietä, näkivät he paikkapaikoin vilahduksen lehtiverkon
lävitse. Mutta paljon ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat
näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka
lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla
heidän ympärillään kasvoi sananjalkoja, eri lajeja, hienosta
neidonhius-sananjalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun
he nousivat mäkiä ylöspäin näkivät he vanhojen puiden suuria ryhmyisiä
runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.
Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki
tämä kauneus häneen:
"On aivankuin olisimme uijia", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä
rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä
_on_ poukama ja me olemme syliä syvällä."
He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi
neidonhius-sananjalkojen seassa, osui Deden silmiin ja sai hänet taas
pysähdyttämään hevosensa.
He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä
nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria
madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja
nuokkuvan ruohikon poikki kapeaan sini- ja valko-apilasniittyyn kapean
joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.
"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Daylight.
"On kyllä", vastasi Dede.
He kulkivat virran poikki ja yli matalan kallioisen kukkulan vievää
karjapolkua ja matalan manzanitametsikön lävitse kunnes joutuivat
kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli
niitty.
"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi
Daylight.
Ja juuri kuin hän oli saanut nämät sanat sanotuksi, kuului hurjaa
rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä
ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan
katselijoiden silmien edestä.
Daylight näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa ja Dede keksi
metsähiiren pesän, jota Daylight ei ollut ennen nähnyt. Sitten he
kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista acresin aukeamalle,
missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten
he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen
alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulanrinnettä mistä suuri
vuorirotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat
aivan sen edessä.
Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen,
sillä aikaa kuin Daylight sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista.
Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei
tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin
kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui
Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista
lähteistä, kuistin kylmään varjoon. Hän kuuli Daylightin askeleet
ja hengitti nopeammin. Daylight tarttui hänen käteensä ja ovenripaa
vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä
vaimonsa ympärille; ovi aukeni ja yhdessä he astuivat sisään.