Daylight heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina, kuten tavallisesti,
joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja
selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli
hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku
vielä oli hankalaa, olivat pahimmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli
Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista
peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia
kuin ne, jotka he jo olivat läväisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta
hän oli läpäissyt ehein nahoin, mikä oli enemmän kuin Simon Dolliver
ja moni muu saattoi sanoa. Eikä ainoakaan hän liikeystävistään ollut
joutunut häviöön. Hän oli pakoittanut heidät pelastamaan itsensä ja he
olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.
Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä
nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää
häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten
ainoastaan voi olla voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi.
Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä
verukkeita. Hän tiesi, miksi hänen kätensä oli painunut alas. Ei siksi,
että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa ijässään ja jos hänen
ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi
painunut alas. Daylight tiesi, että hän oli tehnyt pahaa itselleen.
Hän oli aina pitänyt voimaansa ainaisena ja kuitenkin se vuosien
kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalla muuttanut
kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut
automobiileilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut
ruumiinliikettä ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.
Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsivät kaikki hänen
rahansa loppujen lopuksi. Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa
hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki
hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti häntä lujin sitein.
Hän oli juuri nytkin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin ei
hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsui
häntä. Konttorin vihellys kuuluisi pian ja hänen täytyi noudattaa
sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään akkunasta -- olisi ollut
hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla Dede Mabin selässä rinnallaan.
Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää.
Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä
selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat
taivuttamaan Deden ratsastamaan Mabilla -- Mabilla, jonka hän oli
ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa!
-- jotka pakoittivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka
painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka turmelivat häntä
kasvaessaan, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka
ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.
Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa
ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Daylight
joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan.
Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut
rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä
voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt
tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille,
mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan.
Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hän oli menettänyt Deden silmissä.
Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa ja hänellä oli kylliksi järkeä
tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin
rahanorjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.
Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä
peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet.
Nämät olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän
etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut ja hän löysi ne ja
hän löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat
edellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän
katseli selvästi näkyviä pusseja silmiensä alla ja ne pelästyttivät
häntä. Hän kääri ylös yötakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä
oli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämät eivät olleet lihaksia.
Ne olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä
kauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut
kaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja
vatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.
Hän istuutui vuoteen laidalle ja hänen mielessään vilahti kuvia
hänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt,
intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä
päivinä ja öinä Alaskassa, suuremmoisista voimannäytteistä, jotka
olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajain
kuninkaan.
Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli
vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli
auringon paisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja
valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljä-vuotiaana, kädessään kuohuava
maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys
kasvoillaan. Sellaisen pitäisi vanhuuden olla. "Niin, herra, olen
kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet", oli hän
kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana.
Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51 ja
minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."
Sitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä uutisasunnollaan
vuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli tielle tullessaan
hypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen päätoimittajan, joka
tyytyi elämään tammivesakossa vuoristo-lähteineen ja käsin istutettuine
puineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka hän oli heikko ja
alkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin kanakopit ja
imenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä, mietti Daylight,
jos sairas mies, jonka lääkärit olivat hyljänneet, saattoi muuttua
terveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia saavuttaisikaan
samanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas mies. Hän näki
ruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja istuutui äkkiä
vuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka hänessä oli
herännyt.
Hän ei istunut kauvan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella
pontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli
suuri -- suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan
syntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä ja
katseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa hykerteli
sille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan, Kesken pukeutumistaan
hän meni puhelimeen.
Hän soitti ensin Dedelle.
"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna", sanoi hän, "tulen kohta teitä
tervehtimään."
Hän soitti muille. Hän käski laittamaan automobiilinsa lähtökuntoon.
Jonesille hän antoi määräyksen viedä Bob ja Wolf Glen Elleniin.
Hegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen Ellenin maatilan
siirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin nimelle. "Kenen?" kysyi
Hegan. "Dede Masonin", toisti Daylight järkähtämättömänä -- "kone
mahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa. D-e-d-e M-a-s-o-n. Kuulitteko?"
Puoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen
suuri punainen automobiilinsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede
tarjoutui ottamaan hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Daylight
ravisti päätään ja nyökähytti Deden huoneisiin päin.
"Tuolla", sanoi hän, "Mikään muu paikka ei sovellu."
Kun ovi oli suljettu kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän
seisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.
"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aijon muuttaa
asumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään mukaani,
että aijon työllä ansaita joka suupalan, minkä syön ja etten pelaa enää
ainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla mukaani?"
Dede päästi iloisen pienen huudahduksen ja Daylight puristi häntä
lähemmäs itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede irroittautunut ja
peräytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan päähän.
"Minä -- minä en käsitä", sanoi hän nopeasti hengittäen.
"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta
tarvita. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen
lähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?"
Dede ei voinut olla hymyilemättä.
"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle
hituistakaan."
Daylight hymyili vastaan.
"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien
näyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja
eikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi
-- sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt
sinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan sinun
kysymyksiisi." Hän vaikeni. "No niin, minulla on vain yksi kysymys;
rakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?"
"Mutta -- --" alkoi Dede.
"Ei mitään muttia", keskeytti Daylight terävästi. "Nyt on näytettävä
kortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä, mitä ensin
sinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle. Rakastatko minua
tarpeeksi voidaksesi sen tehdä?"
Dede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat alas
ja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.
"Tule sitten, lähtekäämme." Daylightin jalkalihakset jännittyivät
tahdottomasti aivankuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle. "Autoni
odottaa ulkona. Kun panet vaan hatun päähäsi, niin voimme lähteä."
Hän kumartui Deden ylitse. "Luulen, että tämä on sallittua", sanoi hän
suudellessaan Dedeä.
Siitä tuli pitkä suudelma ja Dede alkoi ensimäisenä puhua.
"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka on tämä mahdollista?
Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin tapahtunut?"
"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan. Olen
laskenut saarnasi sydämelleni ja aijon tehdä parannuksen. Sinä olet
minun Herra Jumalani ja minä aijon palvella sinua. Muulle minä annan
palttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahani orja ja koska en voi
palvella kahta herraa, niin annan rahan mennä menojaan. Tahdon ennemmin
omakseni sinut kuin koko maailman rahat." Taas hän syleili Dedeä. "Ja
minä saan sinut omakseni, Dede. Minä varmasti saan.
"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen
juomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuomarin kanssa, mutta miehesi ei
ole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan.
Muutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä
ja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja että
sinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot, 'Olen rouva Hamish, kuka
olette te?' Ja minä sanon: 'Olen Elam Hamishin nuorempi veli, Olen
juuri tullut Alaskasta hautajaisiin!'
"'Mihin hautajaisiin?' sanot sinä. Ja minä sanon, 'Tuon kelvottoman,
pelaavan, whiskyä juovan Burning Daylightin -- miehen, joka kuoli
sydämen rasvoittumiseen, jonka hän hankki pelatessaan yöt ja päivät
liikepeliä. Niin, rouvaseni', sanon minä, 'häntä ei enää ole ja minä
olen tullut hänen sijaansa tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt,
rouvaseni, jos sallitte, niin menen laitumelle lypsämään lehmää
Silläaikaa kuin te valmistatte aamiaista'."
Taas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede
vastusti, kumartui hän ja suuteli häntä yhä uudelleen ja uudelleen.
"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen", mutisi hän. "Sinä saat
kolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä sentiltä."
"Istukaa ja olkaa järkevä", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat ja
kultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan
ennen.
Mutta Daylight tahtoi tehdä sen omalla tavalla ja kun hän istuutui
täytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Daylight kietoi kätensä hänen
ympärilleen.
"Niin, rouvaseni", sanon minä, "Burning Daylight oli kyllä kelpo
poika, mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi
nukkumasta lumessa kaniininnahkoihin käärittynä ja rupesi elämään
kanakopissa. Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli Martin
cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa
teitä, rouvaseni, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti
cocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojansa enemmän ja itseään
enemmän ja miltei kaikkea muuta enemmän kuin teitä! Ja sitten minä
sanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten erilainen minä
olen. Minulla ei ole cocktailin janoa ja minulla on kaikkiaan rahaa
dollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan uuden kirveen,
sillä entinen on kulunut kelvottomaksi ja minä voin rakastaa teitä
yksitoista kertaa enemmän kuin ensimäinen miehenne teitä rakasti.
Nähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole unssiakaan liikaa
lihaa!' Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle ja sanon: 'Rouva
Hamish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen hoikan nuoren miehen
oltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan rahasäkin kanssa?' Ja sinä
itket hiukan vanhaa Daylight-raukkaa ja katsot minuun myöntyväinen ilme
silmissäsi ja sitten minä ehkä punastun hiukan, koska olen nuori mies
ja kierrän käsivarteni ympärillesi, näin, ja sitten -- sitten minä
nain veljeni lesken ja menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität
ruokaa."
"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini", moitti Dede, kun hän punakkana
ja säteilevänä irtautui syleilystä, joka oli päättänyt Daylightin
kertomuksen.
"Mitä haluat sitten tietää?" kysyi Daylight.
"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää
liikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että
jotakin tulee pian tapahtumaan? Minä --" hän epäröi ja punastui. "Minä
vastasin kysymykseen, te tiedätte."
"Menkäämme siis heti naimisiin", sanoi Daylight. "Tiedät, että minun
on väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä minulla
ole pitkää elinaikaa." Dede näytti kärsimättömältä ja Daylight jatkoi
vakavasti. "Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen siitä lähtien kuin
tuo kirottu paniikki alkoi tehnyt työtä kuin neljäkymmentä hevosta
ja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä olet minulle antanut,
valmiina itämään. No niin, ne itivät tänä aamuna, siinä kaikki.
Nousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten tavallista. Mutta minä en
mennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset valtasivat minut juuri
silloin. Aurinko paistoi akkunasta ja minä tiesin, että kukkuloilla
oli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että minä halusin kolmekymmentä
miljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi kukkuloilla kuin mennä
konttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että se oli mahdotonta. Ja miksi?
Konttorin vuoksi. Konttori ei minua päästänyt. Kaikki rahani nousivat
takajaloilleen ja asettuivat tielle eivätkä mielineet päästää minua
menemään. Sillätavoin kirottu raha asettuu tielle. Tiedät sen itse.
"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani
tienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei
Berkeleyhin. Ja minä: valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan astu
jalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt ja minä teen
vararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto ja se
on varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun ja se on
vanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä maailmassa."
Dede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.
"Te tarkoitatte -- --?" alkoi hän.
"Tarkoitan juuri sitä. Aijon tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä
miljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä voisi
mennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli tullut
aika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan askeleen.
Saan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi ja tuon
pienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja mitä aijon
pelastaa hävityksestä ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin, vaatearkun
ja sadat neljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä. Se on
hylkytavaraa."
Mutta Dede oli itsepäinen, "Siis ei tämä suunnaton vararikko ole
välttämätön?" kysyi hän.
"Niin en ole sanonut. Se _on_ välttämätön. Jos raha luulee voivansa
asettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun kanssasi -- --"
"Ei, ei, olkaa vakava", keskeytti Dede. "En tarkoita sitä ja sen te
tiedätte. Haluan tietää ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä
vararikko on välttämätön?"
Daylight pudisti päätään.
"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee
vararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko
tehdä vararikko. Minä teen se vasta kun olen nujertanut paniikin ja
olen voitonpuolella. Tämä juuri osoittaa miten vähän välitän koko
jutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini sen
mukaan."
Mutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.
"Sinä olet mieletön, Elam."
"Sano minua uudelleen siksi", mutisi Daylight haltioissaan. "Se kuuluu
suloisemmalta kuin miljoonien kilinä."
Dede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.
"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet -- --"
"Oi, kyllä minä tiedän", vakuutti Daylight. "Saan sydämeni rakkaimman
toiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi -- --"
"Ole hetkinen järkevä."
"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan
ja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää
ulkoilma-elämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta.
Tahdon pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan
on luonut ja tahdon askaroida tällä maatilalla -- lypsää lehmiä, ja
hakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea muuta sen
lisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen peräti kyllästynyt
kaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman onnellisin mies, sillä
minä saan omakseni sen, jota rahalla ei voi ostaa. Minä saan omakseni
sinut, eikä sinua voida ostaa kolmellakymmenellä miljoonalla eikä
kolmellatuhannella miljoonalla eikä kolmellakymmenellä sentillä -- --"
Koputus ovelle keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan Venuksen
kuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita silläaikaa kuin Dede
kävi puhelimessa.
"Se on herra Hegan", sanoi Dede palattuaan. "Hän on puhelimessa. Hän
sanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa."
Daylight pudisti päätään ja hymyili.
"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen päättänyt työni
konttorissa enkä halua kuulla mistään mitään."
Minuutin kuluttua tuli Dede taas takaisin.
"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että
Unwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään.
Herra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että näyttää
siltä kuin olisi heidän tehtävä vararikko. Ja hän puhui jotakin
puolustuksesta."
Nämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat
suuria pankkiyhtiöitä ja Daylight tiesi, että jos Grimshaw ja Hodgins
tekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta vararikkoa ja
vakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta Daylight hymyili ja
pudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä konttoriääntä
sanoessaan: --
"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aijo ryhtyä
mihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu."
"Mutta sinä et voi tehdä sitä", rukoili Dede.
"Odotahan", vastasi Daylight julmasti.
"Elam!"
"Sano se uudelleen." huudahti Daylight. "Sano se uudelleen ja kymmenen
Grimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"
Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.
"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda
hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja
liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka
rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."