"Poistakaa lauttauslaitoksen viimeinen kulkuvuoro. Soutakoon yleisö
ja tulkoon varhain kotiin vaimonsa luo. Ja poistakaa viimeinen
raitiovaunu, joka liittyy 12,45 Twenty-secondiin ja Hastingsiin
tulevaan veneeseen. En voi kulettaa sitä parin kolmen matkustajan
takia. Tulkoot aikaisemmalla veneellä kotiin tai kävelkööt. Nyt ei
ole aika harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Poistakaa samalla muutamia
raitiovaunuja, jotka kulkevat vilkkaimpaan liikeaikaan."
Ja toiselle johtajalle, jota alituiset menojensupistusvaatimukset
tuskastuttivat:
"Sanotte, ettette voi tehdä sitä, ettekä voi tehdä tätä. Näytän teille
viimeiset esimerkit tässä suhteessa. Onko teidän pakko alistua? Hyvä,
jos ajattelette niin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi
ollut niin pahassa rahapulassa kuin minä nyt. Ja jos joku luulee, etten
tule toimeen ilman häntä, niin näytän hänelle viimeisen esimerkin ja
annan hänelle lähtöpassit."
Ja tähän tapaan hän taisteli ja pakotti ja uhmaili ja vieläpä
mielistelikin saadakseen muut taipumaan tahtoonsa. Se oli taistelua,
taistelua, taistelua ilman pysähdystä aamusta iltaan. Hänen
yksityiskonttorissaan oli joka päivä tungosta. Kaikki tulivat häntä
tapaamaan tai saivat määräyksen tulla. Milloin julisti hän toivehikkaan
mielipiteensä paniikista, milloin kertoi hupaisen jutun, keskusteli
vakavasti liikeasioista tai vaati suoraan hyväksymään jonkun
toimenpiteen tai jättämään paikkansa. Eikä ollut ketään, joka olisi
häntä tukenut ja rauhoittanut. Hänen täytyi pakoittaa, pakoittaa,
pakoittaa ja hän yksin pystyi siihen. Ja tätä jatkui päivästä päivään
ja koko liikemaailma huojui hänen ympärillään ja liike toisensa perästä
teki vararikon.
"Kaikki hyvin, ukkoseni", sanoi hän joka aamu Heganille ja samoja
iloisia sanoja hän toisti päivät päästään paitsi silloin, kun hänen
täytyi kuumimmin otella taivuttaakseen ihmiset ja asiat tahtonsa mukaan.
Kello kahdeksalta hän oli joka aamu konttorissaan. Kello kymmeneltä
hän läksi voimavaunullaan kierrokselle pankkiin. Ja tavallisesti oli
hänellä vaunussa mukanaan nuo kymmenen tuhatta dollaria ja enemmän,
jotka hänen lauttansa ja raitiotiensä olivat edellisenä päivänä
ansainneet. Nämä olivat liikepadon heikoimpia kohtia varten. Ja toisen
pankinjohtajan kanssa toisensa perästä hän esitti samantapaisia
kohtauksia. He olivat kaikki pelon lamauttamia ja ennenkaikkea hän
esitti mahtavan ja elinvoimaisen optimistin osaa. Ajat elivät jo
paranemaan päin. Tietysti olivat. Merkit olivat jo ilmassa. Täytyi vain
kestää vielä jonkun aikaa. Siinä kaikki. Idässä oli jo runsaammin rahaa
liikkeessä. Katsokaa kaupanhierontaa Wall Streetillä viime vuorokauden
aikana. Siitä näki, mistä päin tuuli alkoi puhaltaa. Eikö Ryan ollut
sanonut niin ja niin? Ja eikö kerrottu, että Morgan aikoi tehdä sen ja
sen?
Mitä häneen itseensä tuli, niin eivätkö tulot raitioteiltä yhä
lisääntyneet? Paniikista huolimatta muutti Oaklandiin yhä enemmän
väkeä. Ja maata alettiin taas ostaa. Hän oli myynyt tuhansia acreja
maata esikaupungeistaan. Luonnollisesti oli se uhraus, mutta se
vähentäisi jännitystä ja rohkaisisi pelkureita. Pelkurit -- nepä
juuri saivatkin häiriötä aikaan. Jollei olisi ollut pelkureita, niin
ei olisi ollut paniikkiakaan. Idän rengas hieroi nyt hänen kanssaan
kauppoja ottaakseen haltuunsa osake-enemmistön Sierran ja Salvadorin
voimayhtiössä.
Ja ellei iloinen keskustelu auttanut, vaan Daylightin täytyi rukoilla
ja pyytää, tai pankit osoittautuivat taipumattomiksi, muutti hän
menettelytapaa. Jos he saattoivat uhmailla, niin saattoi hänkin
uhmailla. Jos palvelus, jota hän pyysi, kiellettiin, osasi hän vaatia.
Ja kun tuli avoin ja kaunistelematon taistelu kysymykseen, osasi hän
kyllä pitää puoliaan.
Mutta hän tiesi myöskin, milloin ja miten tuli taipua, Kun hän näki,
että valli jollakin kohtaa oli auttamattomasti luhistumaisillaan,
paikkasi hän sen rahalla, jota sai kolmesta tuottavasta yhtiöstään.
Jos pankit sortuivat, sortui hänkin. Kaikki riippui siitä, kestivätkö
ne. Jos ne tekivät vararikon ja kaikki hänen arvopaperinsa, jotka
niillä oli hallussaan, joutuisivat sekasortoisille markkinoille, oli
se hänenkin loppunsa. Ja kun aika kului, sattui joskus, että hän
päivittäisin raha-erän lisäksi kuletti punaisessa automobiilissaan
varmimpia arvopapereitaan, nimittäin Lauttausyhtiön, Vesijohtoyhtiön ja
Yhtyneiden raitioteiden osakkeita. Mutta hän teki tämän vastahakoisesti
ja taisteli tuuma tuumalta.
Merchant San Antonio-pankin johtajalle, joka väitti, että pankkiin
tuotiin niin paljon muita papereita, hän sanoi:
"Ne ovat vähäpätöisiä liikeyrityksiä. Tehkööt ne vararikon. Hyödytte
enemmän, jos autatte minua. Minä olen liian voimakas joutuakseni
häviöön. Te voisitte vain saattaa minut pulaan ja joutuisitte itse
rettelöihin. Antakaa pikkuliikkeitten tehdä vararikko ja minä autan
teitä siinä."
Ja tänä liikesekasorron aikana Daylight järjesti Simon Dolliverin asiat
ja sai aikaan, että tämä kilpailija teki täydellisen vararikon. Golden
Gate National oli Dolliverin päävarustus ja tämän laitoksen johtajalle
Daylight sanoi:
"Te olette nyt joutunut kovaan ahdinkoon, sillä Dolliver on käyttänyt
teitä ja minua hyväkseen koko ajan. Se ei käy päinsä. Te kuulette, se
ei käy päinsä. Dolliver ei voisi hankkia teille yhtätoista dollaria
pelastaakseen teidät. Minä annan teille neljän päivän nikkelilantit
raitioteillä -- siitä tulee neljäkymmentätuhatta dollaria. Ja
kuukauden kuudentena päivänä te saatte kaksikymmentätuhatta; lisää
Vesijohtoyhtiöstä." Hän kohautti olkapäitään. "Hyväksykää tai
hyljätkää. Ne ovat minun sanani."
"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa ruokaa",
selitti Daylight tänä iltapäivänä Heganille; ja Simon Dolliver vaelsi
samaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa paniikissa, jossa
oli paljon papereita ja vähän rahaa.
Daylightin keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut mitään
niin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä eivät olisi
keksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän ei enää syönyt
väliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet ja hänen yhdeksän tuntiansa
olivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä väkeä. Kun työpäivä
oli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa ja hillittömämmin kuin
milloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista. Hän ajoi suoraan
hotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin hänelle heti tuotiin
päivän ensimäinen Martini. Päivällisellä olivat hänen aivonsa jo hyvin
tylstyneet ja paniikki oli unohtunut. Maata mennessä, jolloin häh vielä
joi skotlantilaista whiskya, oli hän juovuksissa -- ei rajusti eikä
meluavasti juovuksissa, eikä typeränä, vaan suloisessa tylsyydentilassa.
Seuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä raskauden
tunne, joka pian hävisi. Kello kahdeksalta hän oli konttoripöytänsä
ääressä taistovalmiina, kello kymmeneltä hän läksi mieskohtaiselle
kierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä iltaan
saakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon
sotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin Martin
cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen ja tällainen oli hänen
päiväjärjestyksensä päivästä päivään kunnes päivät muuttuivat viikoiksi.