Daylight oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle, ettei hänellä
ollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli hyvänpäiväin-tuttava
tuhansien kanssa ja satojen juomatoveri, oli hän yksinäinen nuori
mies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai miesryhmää, jolle hän
olisi voinut olla läheinen ystävä. Kaupungit eivät ole niin omiansa
toveruustunnetta herättämään kuin oli elämä Alaskassa. Sitä paitsi
olivat miehet erilaiset. Daylight epäili ja halveksi liikemiehiä
ja hänen suhteensa San Fransiskon puoluepomoihin perustui miltei
yksinomaisesti laskelmiin. Hän piti enemmän näiden puoluepomojen ja
heidän johtajiensa suorasukaisesta raakuudesta, mutta hän ei voinut
tuntea heitä kohtaan mitään syvää kunnioitusta. He olivat liian
taipuvaiset vilpistelyyn. Velkakirjat olivat varmemmat kuin miehen sana
ja miehen täytyi tarkasti pitää kiinni velkakirjoista, Yukonissa oli
ollut toisin. Velkakirjoista ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin
ja niin paljon ja poker-pelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.
Larry Hegan, jonka taito riitti Daylightin suurimpiinkin
liikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle teeskentely
oli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei hän
luonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän oli
omituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella hänellä ei
ollut mitään yhteistä Daylightin kanssa. Hän vietti aikansa kirjojen
parissa, joita Daylight ei voinut sietää. Niinikään hän kirjoitti
näytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä näytelty ja vaikka
Daylight yksin tunsi salaisuuden, hän nautti säännöllisesti vaikka
kohtuullisesti haschischia. Hän vietti koko elämänsä huoneessaan
kirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa. Ulkomaailmaa hän
ei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja juomisessa hän oli
kohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän vihasi.
Daylightin ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja
kun sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi
hän yhä enemmän ja enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia.
Unohtaakseen täytyi hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan
ennen. Suuri punainen automobiili oli nyt useammin liikkeellä ja
tallirenki oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San
Fransisko-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja,
mutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys
alinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa
onnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laajaperäinen,
että selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi
omat pulmansa ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän lähti
konttorista suurella automobiilillaan ja miltei huokasi helpotuksesta
ajatellessaan lähenevää Martin-cocktailia. Harvoin hän oli juovuksissa.
Siksi oli hänen ruumiinrakennuksensa liian vahva. Sen sijaan
hän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen ja
hillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia kuin
epäsäännöllinen ja hillitön juomari.
Kuuteen viikkoon ei hän ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa ja
siellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta seitsemäntenä
sunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se oli myrskyinen
päivä. Navakka koillistuuli puhalsi ja vähäväliä tuli sadekuuro. Hän ei
voinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän oli näkevinään hänet akkunan
ääressä ompelemassa joitakin naisellisia pikkuesineitä. Kun tuli aika,
jolloin hänelle tuotiin ensimäinen cocktail ennen väliateriaa hänen
huoneisiinsa, ei hän juonutkaan sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä
hän katsoi muistikirjastaan Deden puhelinnumeroa ja soitti.
Ensin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua hän
kuuli äänen, jota oli kaihonnut. "Tahdoin vain ilmoittaa teille, että
tulen teitä tapaamaan", sanoi hän. "En tahtonut varoittamatta tunkeutua
luoksenne."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi ääni. "Kerron sinne päästyäni",
vastasi Daylight vältellen.
Hän jätti punaisen automobiilinsa kahden talon päähän Deden asunnosta
ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen, Berkeleyn talon eteen. Vain
hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän
tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että
hän aikoi antaa hänelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana
vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Hamishin, josta sanomalehdet
niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi
häntä epäystävällisesti vastaan. Eikä hän siinä pettynytkään.
Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Daylight
ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.
"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta
kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Daylight
näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."
Dede ohjasi hänet huoneeseensa ja sinne päästyään jäi Daylight
hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan ja katseli
ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta.
Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä
istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet,
toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi
nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista
pukupöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikku
kapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä
käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen
ja tyynyineen oli varkaankin vuoteena, vaikkei Daylight milloinkaan
ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.
Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan.
Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa
ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden
ja prääriesuden nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen
kuvapatsas, joka seisoi Steinway-pianon päällä, seinälle ripustettu
vuorileijonan talja taustanaan.
Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina
mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen --
hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen
äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen;
mutta täällä omassa huoneessaan väljässä puvussaan ilmeni hänen
naisellisuutensa vielä paljon selvemmin. Daylight oli tottunut
näkemään hänet ruumiinmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuseroissa tai
ratsastuspuvussa ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys.
Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja
hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän
sopi siihen niinkuin hän toisellaisessa puvussa oli sopinut vakavaan
konttoriympäristöön.
"Ettekö istuisi?" toisti Dede.
Daylight tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauvan puuttunut ravinto.
Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa
kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut
kyllin nopea hänelle ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka
parhaiten vei voittoon.
"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä!, joka värisi intohimosta, "en tahdo
kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä. Dede Mason, minä tahdon
teidät omakseni, minä tahdon."
Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat ja veri nousi
tummana hänen poskiinsa.
Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti
vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja
samalla tarttua Daylightin toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea
hänet syliinsä. Päinvastoin kuin Daylightin, pakeni veri Deden
poskilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Daylightin käden ja joka vielä
piti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa ja Daylightin käsi
putosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin,
päästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää
ajatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä
nauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä
huumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun
naurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää
murhanhimoista maantienrosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi
jalkamatkailijaksi, joka kysyy kelloa.
Daylight oli ripeämpi toimimaan. "Ooh, tiedän kyllä, että näytän
mielettömältä", sanoi hän. "Minun täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö,
neiti Mason. Minä en ole todenteolla vaarallinen."
"Minä en pelkää", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin,
jonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja
ohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. "Vaikka tunnustan, että te
säikytitte minua hetki sitten."
"On hullunkurista", huokasi Daylight miltei valittaen, "että tässä minä
istun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät kaksinkerroin.
Tässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan ihmiset ja eläimet ja
kaikkityyni tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä nojatuolissa nöyränä ja
avuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin nujertanut."
Dede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin
huomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa itsepintaisesti
siihen tosiasiaan, että Daylight kesken väkivaltaista kosintaa malttoi
tehdä asiaankuulumattomia huomautuksia. Häntä hämmästytti Daylightin
miehekäs varmuus. Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen,
että hän saattoi ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden
vaikutuksista.
Dede huomasi, että hän tietämättään pisti kätensä takintaskuun, missä
Dede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja savukepaperinsa.
"Saatte polttaa jos haluatte", sanoi hän.
Daylight veti kätensä niin äkisti taskusta kuin olisi taskussa ollut
jotakin, joka olisi pistänyt häntä.
"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies
tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä
teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen.
Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä ja se
riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette nyt
miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua.
Siinä kaikki."
"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.
"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista ennenkuin annatte
vastauksen", jatkoi Daylight huomaamatta, että vastaus jo oli annettu.
"En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni
huolimatta sanomalehtireportterien päivänvastaisista jutuista.
Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta --
että minä muka olisin naistensurmaaja -- ovat vääriä. Siinä ei ole
totta siteiksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa
olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt
rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tiennyt, että hän
rakasti minua niin hurjasti, sillä muutoin olisin nainut hänet -- en
rakkaudesta vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras
siellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle
aihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi,
että olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä
käsityksiä."
"Naisten-surmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko
kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette
ensimäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä
arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että
te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole
milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia
niin kauvan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin
voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.
"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin
tuntemaan teidät enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin
alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin
vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä
ja kaipaan teitä."
Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin,
mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan ja alkanut ommella. Milloin
Dede ei katsonut häneen, ahmi Daylight häntä silmillään. Hän katseli
varmoja, taitavia käsiä -- käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin
tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta
miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella
kauniita vaatteita, ja jotka epäilemättä osasivat soittaa pianoa tuolla
nurkassa. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi --
Deden tohvelit. Ne olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut
milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli
tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat,
eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen
pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet ja niihin hänen
katseensa lakkaamatta kääntyivät.
Ovelle koputettiin ja Dede riensi ovelle. Daylight ei voinut olla
kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.
"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä",
kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen
mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä
ken tahansa, pitäisi Burning Daylight hänet lämpimänä. Oli hänen
mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten
joutunut naimisiin.
Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Daylightin
katseet siirtyivät nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja
taas takaisin ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän
Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä
suvusta ja saanut hyvin hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut
selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa,
jolla hän ne kantoi.
"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Daylight.
"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.
"Ettekö rakasta minua?"
Dede pudisti päätään.
"Pidättekö minusta -- hiukkasenkaan?"
Tällä kertaa hän nyökähytti päätään ja samalla hymyili huvitettuna.
Mutta hänen hymyilyssään ei ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Aseman
humoristinen puoli jäi harvoin häneltä huomaamatta.
"No, siitä voi sukeutua enemmänkin", sanoi Daylight. "Se on alku.
Minäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin pitkälle. Te
muistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun elämäntavastani.
No hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole enää pelaaja niinkuin
olin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön, kuten te sitä nimitätte,
säästän aikaa ja lisään paikkakunnan väkiluvun kolminkertaiseksi.
Ja ensi vuonna tähän aikaan kasvaa kukkuloilla kaksi miljoonaa
eukalyptys-puuta. Sanokaa, pidättekö minusta enemmän kuin hiukkasen?"