Daylight oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät,
eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua,
ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle
näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi
tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten
parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin
alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt
alkaa oikein. Siksi otti hän palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti
hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi,
saadakseen hänet jättämään toimensa Chicagossa ja ottamaan
huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat
raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat
suuria paaluja San Fransiskon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aijottiin
tehdä kolme peninkulmaa pitkä ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin
kokonaisia eucalyptus-viidakoita paaluiksi.
Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin
kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne
laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen
kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja
suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne
pantiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin
katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti
ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Daylightin uusilla raitioteillä
pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan ja jo aikoja
ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa rakennettiin satoja taloja.
Hänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän
rahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten
asutuksi kaupunginosaksi.
Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin
yrityksiinsä. Raitiotievaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi
itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän
yhä vielä tehtaan- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta
rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet.
Kevyet, vanhanaikuiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat,
mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita levennettiin,
jotta raitiovaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama
laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken
piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä
menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki ja sen hän
aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja
rahvaalle ja klubihuoneustoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku
oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut.
Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat
terveesti harkittuja yrityksiä.
"Oakland tarvitsee ensiluokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan
turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan, ryhtyi hän itse
rakentamaan teatteria: sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataa tuhatta
uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.
Mutta huolimatta siitä miten kiire Daylightilla oli, käytti hän
aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset
talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera.
Eräänä lauvantai-iltapäivänä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei
hän seuraavana päivänä voinut tavata Daylightia ja kun tämä vaati
selitystä, sanoi Dede.
"Olen myynyt Mabin."
Daylight oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia
asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti
miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen
tapansa antaa hänen, Daylightin, ymmärtää, ettei enää tahtonut
seurustella hänen kanssaan. Tai...
"Mistä syystä?" sai Daylight kysytyksi.
"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi
dollaria tonnilta", vastasi Dede.
"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Daylight ja katsoi häneen
lujasti; sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi
vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat
olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.
"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet ja minun täytyi päättää,
että kosken voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta
ja auttaa veljeäni."
Daylight tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui
äkkiä hänestä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja
loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana
sormillaan pöytään.
"Kuka osti sen?" kysyi hän.
Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauvan sitten oli oppinut
tuntemaan ja jonka tiesi merkitsevän suuttumusta.
"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin", sanoi Dede. "Älkääkä
kieltäkö, että ajattelitte sitä."
"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä
kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en
kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää
se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna
ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."
"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla
nyt on aikaa ommella."
"Mutta minä en osaa ommella."
Daylightin ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden
yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei
tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan
vastenmielinen.
"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei
ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä
mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille
on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä
ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki
varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen
kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä
ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte
ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin
toiselta, siinä kaikki."
Taas hän näki, että Dede kieltäisi ja kiiruhti jatkamaan ennenkuin tämä
ennätti sen tehdä.
"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää.
Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos
huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan
kanssanne ja maksan hevoset?"
Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle
ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen
keskustelu. Daylight teki vielä yhden yrityksen.
"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää
kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka
seurassa olette mielellänne ja jota kaipaatte, kun olette hänestä
erossa. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan
penikulman päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi
yhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja hän viettää aikansa lukemalla
ranskan-, ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja -- milloin
hän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta
ystävää kuin te ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä --
kerran viikossa, sunnuntaina ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä
riippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle -- -- --."
"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.
"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden
varjossa tai auringonpaisteessa -- jos kadotan teidät molemmat, ei ole
enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun
ostaa sen -- -- --."
"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi
kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän
muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos
luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä
olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."
Daylight ei vastannut mitään ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.
Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen
hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kera, jolle hän aikoja
sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli
käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena oleva novelli oli
epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä ja Daylight
käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin
tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti,
ettei mikään häntä enää hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa
jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut
mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään
kastanjanruskean tamman ostaja.
"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.
"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette
herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan
miehelle, jonka osote on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka
minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja
tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen
nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että
olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?"
Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Daylight huomasi Deden
silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.
"Onko jotakin hullusti -- mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.
"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos
luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa -- --"
"Minä en edes tiedä, kuka osti sen", vastasi Daylight. "Ja mikä
on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän
tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sille teette. Olette myynyt sen,
se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet
puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aijon käydä käsiksi vielä yhteen.
Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei
oikeastaan ole teidän asianne."
Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.
"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä
hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä
Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan -- tuota
taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja
lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas
uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan
erikoistuntijan käsiteltäväksi."
"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja
osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te
tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä -- --"
"Malttakaahan", keskeytti Daylight. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä
yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne
janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" -- Dede teki
kielteisen eleen -- "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"
"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.
"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun
mielipiteen. Tuo raha-käsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.
Otaksukaamme, että te putoisitte kalliokielekkeeltä, enkö silloin
tekisi oikein, jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen?
Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te
tarvitsette muunlaista apua -- käsivoimani asemasta kukkaroni
vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat
niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä
ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä, eivätkä
kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö
käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla; he tekevät kauppaa
dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit
ovat pyhitettyjä -- niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille
pikkusummaa.
"Tai voi ajatella toisinkin asiaa", jatkoi hän Deden äänettömän
vastarinnan kannustamana. "On oikein ja paikallaan, jos autan teitä
käsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä. Mutta
jos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella kaksi
dollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä kahdesta
dollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa muodossa.
Sitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys teistä. En
lainaa teille. Autan veljeänne aivan samalla tavalla kuin jos hän
olisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa kauniisti tehty
teiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne pudota jyrkänteeltä.
Hän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa saadakseen
jalkansa terveiksi ja minä tarjoan hänelle apua.
"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä
hevosjouhisuitsia -- niitä on siellä sadottain. Minä en niitä tarvitse
ja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat rangaistusvangit tekevät
niitä ja minä ostan kaikki. Olen käyttänyt enemmän rahaa yhden yön
whiskyyn kuin mitä tarvittaisiin parhaiden erikoistuntijani palkkioksi
ja kahdentoista samanlaisen sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä
veljellänne on. Ja muistakaa, ettei teillä ole mitään tekemistä
tässä. Jos veljenne haluaa pitää tätä lainana, niin hyvä on. Se on
hänen asiansa ja teidän on väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin
kallionkielekkeeltä."
Dede vastusti vielä ja Daylightin todistelu muuttui kiusallisemmaksi.
"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette
saanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia.
No niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä kosin
kaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole pyytänyt
teitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa teidän
suostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä käyttämällä."
Dede punastui ja näytti suuttuneelta. "Jos te tietäisitte, miten
naurettava olette, niin te lakkaisitte", kuohahti hän. "Te kohtelette
minua kiusallisemmin kuin kukaan mies, jonka olen tuntenut. Vähänväliä
te annatte minun ymmärtää, ettette ole vielä kosinut minua. En halua,
että te kositte minua ja olen alusta alkaen varoittanut teitä ja
sanonut, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te
uhkaatte minua sillä, että te kerran aijotte kosia minua. Olkaa hyvä
ja kosikaa minua nyt, niin saatte tietää vastaukseni ja sitten on
asia päätetty." Daylight katsoi häneen ihaillen. "Rakastan teitä niin
hullusti, neiti Mason, etten uskalla kosia teitä nyt", sanoi hän niin
surkeana ja vakavana, että Dede heitti päätään taaksepäin ja nauroi
suoralla ja poikamaisella tavallaan. "Sitä paitsi minä, kuten olen
sanonut teille, olen kokematon näissä asioissa. En ole milloinkaan
kosinut ketään, enkä halua tehdä mitään erehdyksiä."
"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä", huudahti Dede
innokkaasti, "Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista
omakseen uhkaamalla häntä kosinnalla."
"En tee sitä enää milloinkaan", sanoi Daylight nöyrästi. "Mutta
jouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä
perää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia
olette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava hänelle
mahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä tapaamaan ja
puhumaan hänelle asiasta?"
Dede silminnähtävästi epäröi.
"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason: nyt on kysymys hänen jaloistaan
eikä teidän."
Dede ei vieläkään vastannut ja Daylight jatkoi vahvistaen asemaansa:
"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies
ja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan kun ei ole naisväkeä siinä
ympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä."