Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He
eivät milloinkaan sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli
mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä
seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan
puuttuneet konttorissa. Daylight oli tarkka ja ritarillinen tässä
suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei
kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä
ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauvemmin hänen
silmiensä edessä. Mutta hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti
sellaisen itsekkäisyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen
aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää
omistamista. Hän tahtoi tulla oman itsensä vuoksi rakastetuksi.
Vaikka Daylight olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän
olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua
yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla
vaatimista eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa
arvossa Daylightin hillittyä käytöstä. Hän teki sen itsetietoisesti,
mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan olivat sen
vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinkudokset. Aivan
huomaamatta Daylightin personallisuuden verkko kietoutui hänen
ympärilleen. Lanka langalta nämät salaiset ja aavistamattomat siteet
vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan kyllä,
kun hän oli aikonut sanoa ei. Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa
jossakin tärkeämmässä vaiheessa huolimatta terveen järjen ohjeista
antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.
Daylightin yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kera oli muiden
muassa se hyvä seuraus, ettei Daylight uskaltanut juoda niin paljon
kuin ennen. Hänen alkoholin himonsa oli vähentynyt niin, että hän
lopulta itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este.
Häntä ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossain määrin hän
vastasi vissiä cocktailmäärää. Hänen luonnottoman kaupunkielämänsä
jännitys ja kiihkeä liikepelinsä oli tehnyt hänestä säännöllisen
juomarin. Saadakseen huojennusta ankarasta jännityksestä täytyi hänen
aina rakentaa unohduksen muuri ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen
personallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, mahdottomat
kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan,
hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen
selässä -- kaikki tämä, joka oli syöpynyt Daylightin mieleen, sai hänet
jättämään juomatta monta cocktailia tai skotlantilaista whiskyä soodan
kera.
Huolimatta heidän päätöksestään, olivat heidän kohtauksensa kuitenkin
jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisiaan varkain. He
eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin
he aina kohtasivat syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää
syrjätietä ja Daylight tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat
vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse,
jotka tuskin olisivat tunteneet Daylightiakaan hänen kuvistaan
sanomalehdissä.
Daylight huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen -- ei ainoastaan
hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat
kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin
peninkulmaa; eikä Daylight milloinkaan valittanut päivää liian
pitkäksi eikä -- mikä Daylightin mielestä oli mainio puoltolause --
väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä
ollut pienintäkään haavaa. "Siinä vasta on tyttö", kuului Daylightin
kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.
He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näinä pitkinä keskeytymättöminä
ratsastusretkinä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin
itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun
ponnistuksista ja kullankaivuusta, sai Daylight yhä selvemmän kuvan
Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli
hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Daylight oli
näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävinä edessään. Hän
kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli
täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa.
Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada
tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Daylight arveli, että
oli helpompaa kuin oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka
hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä
tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti
nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri,
josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten
purjehtia.
Hänen ainainen naispelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt
naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede
hevosenselässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä,
Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille
-- tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka
niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan
kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä,
jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä,
jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki
sukupuolen häämöittävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä
käsittämättöminä.
Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa
tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota
salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen
alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tuppautunut
heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä
taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja
luonnollinen kuin Daylight itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä,
hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Daylightille
oli kasvikunta täällä osittain outo ja Dede opasti häntä, näytti
hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan,
opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja
sananjalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät,
jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta vähän jäi huomaamatta,
ihastuttivat Daylightia. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa,
kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Daylight, joka aina oli
ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan
vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Daylight vain kolme
pesää edellä. Daylight onnitteli häntä ja sanoi, että syynä hänen
menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli
linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.
Mitä enemmän Daylight oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tässä
hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede
myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä
lentoa. Unikkoketo, sananjalkojen kattama vuorisola, poppelirivi
kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen,
auringonpaisteinen vuorenhuippu -- kaikki tämä sai hänet puhkeamaan
nopeisiin ilonhuudahduksiin, jotka Daylightin mielestä olivat kuin
laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja hän näytti aina
laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän
ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa
yliherruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpinä.
Nämät Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Daylightille
ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat
yhtä hartaasti kiintyneinä Deden silmiin, kuin Deden silmät olivat
kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi
paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti
hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut
olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset
värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa kunnes
se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli
aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä,
kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin
korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet
unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä ja Dede tuli
haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski
niitä seitsemän ja Daylight, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia,
sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina
hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän ja hän löysi
iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka vaippoivat etäisten
kukkulain huiput.
Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli
Daylight tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla
toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla
Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan,
sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen
ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa-kikattava, teeskentelevä
naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä
luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimäinen oli
odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta
naisessa. Nainen leikkikalu; nainen, verenimijä; nainen välttämätön
vaimo ja suvun jälkeläisten äiti -- muuta hän ei ollut naisessa nähnyt.
Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina -- tällä oli Dede
häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi,
sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti
väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen
silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni
nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen
luonnollisen seurauksen, tulipalon.
"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten
täytyy jättää ratsastaminen."
"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi
Daylight nopeasti. Dede pudisti päätään.
"Olemme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän ja katsoi Daylightia
lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne
miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei
saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä".
Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi
tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta
niissä oli kultaiset valot -- sukupuolen syvyydet, joihin Daylight nyt
vallan pelotta katsoi.
"Olen ollut oikein kiltti", julisti Daylight. "Enkö teidänkin
mielestänne. Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle.
Ajatelkaa vaan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta
ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle,
joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä,
en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin
lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä
rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko
sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään.
Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut
aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä
nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti,
että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua
tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä
en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää,
voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta
ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."
Tällaista rakkauden tunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut
kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän
saattoi karkoittaa vain muistamalla, miten Daylightin käsi kerran oli
vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänäpäivänä ja joka
päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten
muisti hän vielä, mitä Daylight joitakuita viikkoja takaperin oli
sanonut hänelle: "Tokko te tiedättekään mitä on kärsivällisyys", oli
hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta silloin kun hän ja
Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.
"Näette siis", sanoi Daylight, "että meidän on juuri tehdäksemme
rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On
luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne -- --"
"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua
teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra
Hamish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää".
"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi
Daylight ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä automobiiliajoja ja
irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet --
ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta
tietävänsä tästä mitään.
Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.
"Ei, en pidä siitä."
"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noissa automobiili-ajoissa, joista
on kerrottu sanomalehdissä", alotti Daylight puolustuspuheensa, "ja
että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa -- --"
"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa
pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On
naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen
kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän
olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin.
Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä
pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton,
koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."
"Toimeni!" ihmetteli Daylight. "Mitä pahaa on siinä? Minä hoidan
liike-asiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään
salateitä, jota ei voida sanoa useimman liikkeen hoidosta, olipa sitten
kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset
kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä
petä enkä syö sanaani."
Dede tervehti helpoituksentunteella uutta keskustelun vaihetta ja
tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.
"Muinaisessa Kreikassa", alkoi hän opettavaisesti, "pidettiin kunnon
kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita -- --." Hän
ei täydentänyt johdantoaan, vaan veti reippaasti johtopäätöksen.
"Kuinka monta taloa olette te rakentanut? Kuinka monta puuta olette te
istuttanut?"
Daylight pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden
todistelujen tarkoitusta.
"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan
hiilimarkkinoilla."
"Vain San Fransiskossa", irvisteli Daylight sitä muistellessaan, "vain
San Fransiskossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa brittiläisessä
Columbiassa."
"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te
kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon
rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakoititte köyhät
maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti,
mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuun ja ryöstitte rahanne
heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssa valkeata.
Ja sen sijaan, että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta,
maksoinkin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä
dollaria.
"Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein
köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä
lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä."
Daylight ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti
vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia
hänen kaltaisiaan, jotka olivat luodut ryöstettäviksi.
"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo
pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei
ole tapanani ryöstää köyhiä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun
miehiäni. He ryöstävät köyhiä ja minä ryöstän heitä. Tuo hiilijuttu oli
tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne
minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä,
siinä kaikki."
"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa
tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan
vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona
on ryöstää köyhiä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä."
"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."
Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.
"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän
tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka -- no, joka ei ole
rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee
jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo
jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."
"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen
osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Daylight.
Dede hymyili ja kohotti kättään. "Odottakaa hetkinen. Hämmennätte
ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki,
niin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä
maailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin,
sanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämät kymmenen tonnia ovat
olemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat
syödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos
joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne.
Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivankuin vehnä."
"Mutta rautatiet ryöstävät kuin Sam Scratch", oikaisi Daylight.
"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain
ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole
olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi
tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä
kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan
puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut
yhtään puuta, ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."
"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi
puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Daylight ihaillen. "Ja te
olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon
sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi:
Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa
pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset
ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen
koettaa ryöstää jotakuta toista. Useimpia ryöstetään. He ovat
synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille
pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää
yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien
kanssa. Raukkana en voita mitään. Leivänkannikatkin riistävät ryövärit
suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole
milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin
työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkaisuudesta. Sanon teille,
ettei tämänlaatuisessa työssä ole mitään arvokkaisuutta. Toinen
mahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa ja minä vedän
yhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan automobiileja ja
hyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.
"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten
rautatie, joka kulettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on
kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväreitä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on
puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita
kyllin nopeasti."
"Mutta minkävuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede, "Teillä on jo
miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä
automobiililla kerrassaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä
vuoteessa kerrassaan."
"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Daylight, "ja näin se
kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot.
Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat;
kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen
kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista ja
jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on hevos-kilpa-ajo
tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu
näyttelijättärien kanssa. He eivät voi auttaa näitä halujaan. Heillä on
ne ja mitä tehdä? Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon
pelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja
minä noudatan sitä."
"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahallanne?"
Daylight nauroi.
"Tehdä hyvää rahallanne! Sehän olisi samaa kuin jos antaisi Jumalalle
korvapuustin, kuin jos sanoisi hänelle, ettei hän osaa johtaa
maailmaansa ja että te olisitte kiitollinen jos hän väistyisi syrjään
ja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea suuri nuija
kädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa kunnes on
koonnut aimo omaisuuden ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa
päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi
muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä
muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki
Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa
taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee
jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa? Eikö totta?"
Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna
Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai
vastustajan helposti ymmälle ja Dede palasi lähtökohtaansa.
"Minä en voi väitellä kanssanne ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi
kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki
mitä he sanovat tuntuu vakuuttavimmalta ja kuitenkin nainen on yhä
varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta --
luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään
tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin,
kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin
ruumiinliikettä tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria
hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin
silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka
rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki
sen. Se on hänen kättensä työtä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne
ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi,
että hän ne on istuttanut. Te, herra Hamish, ette kaikkine
miljooninenne voi riistää häneltä tätä tietoa. Se on luomisiloa ja
se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole
itse tehnyt mitään esinettä -- hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia,
tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen te
olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kun
olitte päättänyt työnne."
Hänen puhuessaan heräsi Daylightin mielessä samansuuntaisia muistoja.
Hän näki aution lakeuden Klondike-joen varrella ja hän näki
hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja sahansa yöt ja
päivät työssä kolmessa työvuorossa.
"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa -- tavallaan.
Olen rakentanut satoja taloja siellä Napaseudulla ja muistan, että
olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen
ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir -- kehnoin
hirvilaidun kullankaivuupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä
tein siitä suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta,
kahdeksankymmenen peninkulman päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi
sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä
maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä
Ophir -- sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja
päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella.
Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suuremmoinen homma -- pyydän
anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! -- Tietenkin minä olen
ylpeä siitä nyt kuten silloinkin kun viimeksi sen näin."
"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha",
rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulle
olisi paljon rahaa ja minä kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää.
Katsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä.
Minä ostaisin ne ja istuttaisin niille eucalyptus-puita. Minä tekisin
sen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos
minussa olisi tuo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja
ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani.
Sensijaan, että korottaisin hiilen hintaa tuomatta unssiakaan hiiliä
kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen,
joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja
ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä
dollarilla tonnilta?"
Nyt oli Daylightin vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kun Dede
odotti vastausta.
"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämän tapaista?" kysyi hän
viimein.
"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.