"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä,
mitä hän sanoo". Daylight hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia
ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet
sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut,
ettette halua tavata minua enää ja olette ilmoittanut syynne, mutta
kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties, ette
halua seurustella kanssani, ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että
loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo
tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin,
ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin
nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."
Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänettömänä ratsastusta.
Ja tämä hymy, ajatteli Daylight, oli suloisin ja ihmeellisin hymy,
minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se
erosi kaikista hymyilyistä, mitä Dede ennemmin oli hänelle antanut.
Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi
ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti oli se itsetiedotonta Deden
puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui
keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku
liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen
yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia.
Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se
häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi oli se niin suloinen
ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, jotka hän oli tuntenut, eivät
milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.
Se oli ollut onnellinen päivä. Daylight oli tavannut Deden Berkeleyn
syrjätiellä ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta
nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien
veräjää, oli Daylight ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.
Dede alotti vastauksensa hänen viimeiseen väitteeseensä ja Daylight
kuunteli kiitollisena.
"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat?
-- ettei ole ollenkaan kysymys siitä haluanko oppia teitä tuntemaan?"
"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Daylight
nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka
ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan,
että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette
te halua tutustua minuun, ja jos -- jos, no, jos te ajattelette,
ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä
paikka konttorissani..." Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen
täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti
perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua
sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että
minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja
sanokaa, onko tämä syy -- miltei olen varma siitä, että niin on laita."
Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain
loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.
"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko
valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua
suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse
sanoitte, aijotte ahdistaa minua."
Hänen poskensa punottivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti
Daylightia suoraan silmiin.
Daylight hymyili tyytyväisenä.
"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."
"Mutta ne eivät hyödytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät
hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme,
ja... tuossa on portti."
Hän ratsasti tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti
aukenevasta portista.
"Ei, ette saa tulla", sanoi hän kun Daylight yritti seuraamaan häntä.
Nöyränä ja tottelevaisena Daylight peräytyi ja portti sulkeutui heidän
välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa
ja Dede pysähtyi.
"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Daylight matalalla äänellä, joka
vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa.
Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä
milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei
ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset -- --"
Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tämä oli vihainen ja
nauroi samalla.
"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti
Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset;
tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai
sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."
Daylightin nahanvärinen hipiä oli vaalennut kaupungissa, joten
veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään
kasvoille. Daylight ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede
tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä
päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin
koulupojat ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.
"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Daylight ensin hitaasti ja hapuillen,
mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies, tiedän sen
kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole
harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut,
enkä ole milloinkaan rakastanutkaan -- enkä tiedä, miten silloin
on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan
oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä
ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille
selvittäisin."
Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta
toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.
"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En
todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin
hämmästynyt ja loukkaantunutkin, Nähkääs, herra Hamish, en ole..."
Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän
vilkkaudessaan oli alottanut.
"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi
Daylight. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko
tarjoukseeni."
Dede nyökähytti päätään ja purskahti nauruun, johon Daylight yhtyi ja
joka karkoitti nolouden tunteen. Daylightin rohkeus kasvoi nauraessa ja
hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.
"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että
teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään
kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitä paitsi ei tämä ole
kosimista. Tämä on epätavallinen asema, siinä kaikki, ja minä olen
ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon hevostuntemusta tietääkseni,
ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi,
minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi
minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne
konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin
ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat
syystä, että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy
saada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan,
että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette
toisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen
veräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät
muuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä
toivon, että te olette muuttanut mieltänne."
Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat
kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa,
jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät
silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten
miesten välillä, jotka Dede oli tuntenut, unohti hän lopulta kuunnella
ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina
tervesieluista naista ja katsellessaan suljetun veräjän yli Daylightia,
tunsi Dede voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei
hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Daylightin
kanssa -- monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan
enemmän seurustella hänen kanssaan. Daylight ei suinkaan ollut
hänelle vastenmielinen. Päin vastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt
hänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensikerran nähnyt hänen
laihat intiaanin-kasvonsa ja hänen säkenöivät intiaanin-silmänsä. Hän
oli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa
puolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs,
hienostumaton Pohjanperän seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja
monien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin
mestarillisesti Etelän miesten kanssa.
Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei
ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen.
Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat --
niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta
hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. _Burning
Daylight_ herätti eloon muullaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin
sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondikesta. Kaiken
kaikkiaan sisältyi _Burning Daylight_-nimeen niin paljon -- sellaista,
mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen,
Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän poikki kuunteli
hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen ja hänellä
oli naisen sukupuoliturhamaisuus ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus,
että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.
Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään -- väsymyksen ja
yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä
epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän
miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä
hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Daylightin
elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen
pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, ettei kaikissa
olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Mikseikä siis? Olihan se
kuitenkin niin pieni seikka.
Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin
kuvaelma-sarjana erakko-elämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää
viikossa konttorissa ja kulkien edes takaisin lautalla; tunnit ennen
maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa
ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli
itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja
lauvantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa;
ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän
vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin.
Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään
sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä, olivat he
menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut
innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja
poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi
aina ratsastaa yksin. Hän oli niin poikamainen, tuo suuri
miljoonanomistaja-jättiläinen, jota puolet San Fransiskon rikkaista
miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Hän ei ollut milloinkaan aavistanut
hänen luonteensa tätä puolta.
"Miten joutuvat ihmiset naimisiin?" jatkoi Daylight puhettaan. "No,
ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi, mieltyvät toistensa
ulkomuotoon; kolmanneksi, tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi, menevät
naimisiin tai ei, riippuen siitä, miten he pitävät toisistaan opittuaan
tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada
selville pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."
Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta
ja eriskummalliselta. Häntä halutti nauraa -- ei vihaisesti
eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin
hullunkurista. Hän itse, pikakirjoittajatar, hän, kuuluisa ja mahtava
miljoonanomistaja ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen
todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät
naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämät salaiset kohtaukset kukkuloilla
lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan.
Ja jos Daylight näin ollen koettaisi konttorissa kosia häntä,
menettäisi hän hyvin edullisen paikan ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei
ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin
kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän ei ollut
vuosikausia tehnyt työtä elatuksekseen menettämättä monta harhaluuloa.
"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Daylight. "Ratsastamme
niin rohkeasti kuin haluatte ja jos joku näkee meidät, niin nähköön,
Jos he juoruavat -- no, niin kauvan kuin omatuntomme on puhdas, ei
meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa ja Bobilla on selässään
maailman onnellisin mies."
Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi
kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.
"On myöhä jo", sanoi Daylight, "emmekä ole tulleet mihinkään
ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai -- se ei ole paljon pyydetty --
tehdäksemme lopullisen päätöksen."
"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede. "Mutta me rupesimme
liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen
aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä
ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina?"
"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte
varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."
"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Daylight
häikäilemättömästi ja Dede ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt
häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina
kivilouhoksella..."
Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.
"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja -- --"
"Kyllä", kuiskasi Daylight ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva
käskevä väre.
"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä, Samassa hän
kiihoitti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta
kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka
hänen teki mieli kieltää -- ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt
kieltää -- olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen.
Tai näytti ainakin siltä kuin olisi hän myöntynyt vain huulillaan.
Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen
ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta
teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän
tiesi, ettei Burning Daylight ollut mies, joka tyytyi vähään ja että
hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta oli
itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut
tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.