Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin
kukkuloita. Ja taas Daylight ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä
kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Daylightin nähdessään hiukan
epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista.
Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnaista,
mutta kun nyt Daylight toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen,
ei se enää saattanut olla satunnaista. Daylight aavisti, että Dede
epäili häntä ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin
lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli
herättänyt hänessä tämän ajatuksen -- ja se oli hänestä hyvä ajatus,
sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen
kanssaan tarkastamaan kivilouhosta. Daylight vietti useita tunteja
hänen seurassaan ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin; luonnollinen,
teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka
puhui hevosista ehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä
tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon
hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Daylight
vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta
vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen
selkään.
"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen
tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut
satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En
tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy
laatuun. Enkä pelkää minkään muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte,
ettei Bob potki."
"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan",
vastusti Daylight.
"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet
ja itse ratsastanut monella niistä. Olen totuttanut Mabin olemaan
säikkymättä sähköraitiotievaunuja, vetureita ja automobiileja. Se oli
vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan,
siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."
Vastoin parempaa tietoaan Daylight myöntyi ja hiljaisella tienkohdalla
he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.
"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan
Dedeä satulaan.
Dede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että
sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian -- liiankin
pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään
ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella
ja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja
heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina
iskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja
miltei yhtä nopeasti.
"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle", kehoitti Daylight.
Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä
kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan
sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä
karkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin
ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään.
Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen
menettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut,
olisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte
oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei
se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä
ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei
ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja
odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään
tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain
puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska
sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla
maasta.
"Hyvä!" onnitteli Daylight. "Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on
tarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."
Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen
kierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja
pakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää
tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.
Dede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.
"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.
Daylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin.
Daylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi
näkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä
osasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen
esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo
koko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa.
Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja
jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera
-- "Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme
tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi
Dedelle: --
"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin
hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei,
pysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle". Hän
nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte
sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan --
juuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi
älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se
yrittää juonitella."
Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa,
ratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän
huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä.
Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä
ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt
minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän
itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla
kuljeksimiselleni."
Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle,
sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean
raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää
syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Daylight oli
kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa
hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessa mitään muutosta ja koetti
olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen
koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä
tehdä hänet hulluksi. Daylight oli tyytymätön maailmaan, joka ei
sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin
kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien
omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede
sanelun päätyttyä poistui.
Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai ole
odotettavissa, päätti Daylight puhua vaikka sen täytyikin tapahtua
konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian
ytimeen. Dede oli päättänyt työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään
poistuakseen, kun Daylight sanoi: --
"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne,
jos olen suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut
minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä,
mitä aijon sanoa. Tiedätte, kuinka kauan olette ollut toimistossa
-- jo vuosikausia, monta vuotta ainakin; ja tiedätte, että aina
olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En
ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä, että olette
konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette
-- ellette olisi konttorissani -- te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua
tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies -- älkää käsittäkö tätä
ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vaan selvittää teille,
miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsivät
minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu kun kysyn teiltä, miksi ette
ole ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"
Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään ja pieniä
hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut ja Daylight
kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.
"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."
"Mutta miksi...?" hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään.
"Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin
minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla?
Minä etsin teitä kaikkialta."
"Ja juuri senvuoksi en tullut sinne". Dede hymyili ja katsoi häntä
hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte
kyllä, herra Hamish."
Daylight pudisti nyrpeästi päätään.
"Käsitän enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita,
joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista niinkauan kuin en halua
niitä tehdä."
"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.
"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa
lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan
väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi
tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään
-- kuten esimerkiksi tämä ratsastus."
Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä ikäänkuin olisi
harkinnut vastaustaan ja Daylight odotti kärsivällisesti.
"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä.
Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Hamish,
miljoonainomistaja -- --"
"Pelaaja", keskeytti Daylight tuimasti.
Dede nyökähytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:
"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne -- --"
"Te olette tuhat kertaa minua parempi -- --" yritti Daylight
keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan.
"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa
huomioon. Minä teen teille työtä. Eikä ole kysymys siitä, mitä te tai
minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis
kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."
Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen
naisellisuutensa kanssa -- tai Daylight ainakin ajatteli niin
katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousi ja
laski syvään -- ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen
poskilleen.
"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne",
sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.
"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En
ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä
minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma
siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan
pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia
minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat,
jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja
ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa,
mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun
konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne -- en."
"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Daylight.
"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä
syrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi
hienompaa ja uljaampaa julkisesti..."
"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa",
sanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.
Dede nyökähytti päätään.
"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi
tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin
salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla
kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että
ymmärrätte kantani."
"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani
kukkuloilla?" kysyi Daylight.
Dede pudisti päätään ja Daylightin mielestä hän tuntui olevan
hieman pahoillaan. Ja äkkiä Daylight tunsi miltei hulluuteen saakka
kaipaavansa häntä.
"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme
asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että
mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista.
Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina niin puhumme asiasta
perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen. Siellä kukkuloilla
voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette
minua tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen.
Minä -- minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja... ja muuta
sellaista, ja minä..." Hän oli alkanut puhua epäselvästi ja käsi, joka
lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa
mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen
elämässäni. Minä -- minä en voi sitä selittää, mutta niin se on.
Tahdotteko? -- Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"
Hän ei aavistanut, että hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva
kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat etupäässä Deden taivutetuksi
vastahakoiseen myöntymykseen.