Koko viikon kiinnitti Bob Daylightin mieltä miltei yhtä paljon kuin
Dede; ja koskei hänellä tällä haavaa ollut vireellä mitään suurta
liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämät molemmat herättivät
hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen
tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se -- siinä kysymys.
Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin
kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin
pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään
suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä
olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään
hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.
Täytyi keksiä joku menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean
pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen ennenkuin se rupesi pyörimään.
Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta
miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä
viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan
oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja
koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki
sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli
Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa
suunnitelmaa, huomasi, ettei Daylight kuunnellut. Hänen silmänsä olivat
kiillottomat ja hänkin eli omissa näyissään.
"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua. Se on
niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä
turvalle ja lyötävä kovasti."
Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen
tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin
äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen
suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän
ottaisi käteensä kaksi ruoskaa ja samassa silmänräpäyksessä kuin
Bob alkaisi pyöriä löisi hän sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla
turvalle. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli
pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta
turvalleen.
Selvemmin kuin milloinkaan tuli Daylight tämän viikon kuluessa
huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista yhteiskunnallista eikä
inhimillistäkään kosketusta Deden kanssa. Asema oli sellainen, ettei
hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko
tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen
vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Daylight katsoi häneen usein,
kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä ja kysymys, jota hän ei
voinut tehdä poltti hänen huulillaan. -- _Aikoiko Dede mennä ensi
sunnuntaina ratsastamaan_. Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän
mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden
ylioppilas-nulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen
seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä
kuutena pyhäpäivien välipäivinä ja yksi seikka kävi hänelle aivan
selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että
hänen entinen esiliinannauha-pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman
osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi,
että hän tavotteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin
tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin
kukkuloilla ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta,
niin olisi siihen syynä se, ettei Dede tahtonut. Siispä oli hän
saanut toisen kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut.
Hän ei aavistanut, miten tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän
arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä
jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen?
Otaksuppa, ettei Dede häntä huolisikaan ja otaksuppa, että hän,
Daylight, rupeisi häntä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan!
Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta
kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja
naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen
tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn,
rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan
ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja
karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti
mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli
ollut tulos? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja
sellainen noiden kolmen toisenkin rakkaus, Minookin alapuolella olivat
eversti Walthstone ja Darthoworthy taistelleet keskenään, Darwohthy oli
surmattu. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen
läpi oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä
kuoli keuhkotulehdukseen. Ja everstin vaimolla ei ollut enää maailmassa
ketään, jota olisi rakastanut.
Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa
päässä maailmaa asuvan miehen takia ja joka vihasi häntä, Daylightia
siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito... Entiset
muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vaan kasvaisi ja
kiihtyisi ja jollei Dede huolisi häntä, kärsisi hän miltei yhtä
paljon kuin silloin kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä
pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi
tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä.
Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät
onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat
kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnen myyrä,
joka ei voinut hävitä.
Sunnuntai tuli ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli.
Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea
kuin lammas. Daylight, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina
oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta
Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei
Daylight tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän
nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri
kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden
kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se
olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymä jalkaa palaamaan samaa
tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnen myyrä, sillä
tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan
he molemmat menossa samaan suuntaan ja Dede saavuttaisi hänet juuri
sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakoittaisi ajamaan käyden. Dedellä ei
olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle
ja sinne päästyä pakoittaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas
ajamaan käyden.
Kavioidenkapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä kunnes
kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi
olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa ja Dede
näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa
kuin että Daylight osittain käänsi hevosensa ja odotti kunnes Dede
ennätti kohdalle ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä
ylös. Se mitä Daylight jo kauvan oli toivonut, oli tapahtunut ja niin
helposti. Hän olisi saattanut helpotuksesta huo'ahtaa. Tervehdykset oli
vaihdettu; nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli
peninkulmia edessään.
Daylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä
itseään.
"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen
säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi
Daylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka
hän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine,
virallisine ilmeineen.
"En tiennyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen.
"Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin."
"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen,
nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä
siitä."
Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin
kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: --
"Mutta olette ratsastanut ennemmin."
Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight
vastatessaan:
"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä
poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."
Täten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen,
joka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä
ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että
hevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta
ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut
hänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta
potkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se
oli parantunut.
"Olette ratsastanut paljon", sanoi Daylight.
"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen
selässä", sanoi Dede, "Olen kasvanut maalla eikä minua voitu
pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä
minussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin
kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä.
Kun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä
hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan
kamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten
sairastunut ja kuollut."
"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran
huomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.
"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi
ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten
taidan -- Mabin kanssa."
Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.
Ja Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla.
Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena
minkä he olivat olleet yhdessä.
"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut
Itä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki,
sillä Dede kysyi nopeasti:
"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma,
etten ole milloinkaan sitä maininnut."
"En tiedä", sanoi Daylight hämillään. "Kuulin jostakin, että te olette
sieltä kotoisin."
Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena,
säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat
alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin.
Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen
ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.
Kun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan
ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja
vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä
tarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen
käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat,
jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty
muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys,
etteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui
niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi
tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.
Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden
silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan
ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut
sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta
-- jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein
kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta
väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut minkään
keltaisen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät ja olisi
saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä
kultaisiksi, Mutta Daylight otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä
mieluimmin kultaisina ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.
Ja sitten oli Dede niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena
naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin
niin helppoa. Dedessa toverina ei ollut mitään mahtipontista -- tällä
tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä eroitukseksi
siitä Dedesta, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka
hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi ja siitä, ettei
heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen
tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä.
Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän
tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.
Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin
ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan ja nytkin hän tunsi
saman pakoittavan vallanhalun. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että
hän rakasti tätä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin
hänen kanssaan. Ja kuitenkaan ei hän noudattanut tätä halua. Naiset
olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus olisi
ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauvan hän oli odottanut ennenkuin
ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osuminen tai harhalaukaus
tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää
ja kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon -- nyt enemmän kuin
milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen
niin usein kuin vaan uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan oli Dede
niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti
naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja
poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.