Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla
Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti,
suuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater
Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään
tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt
napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari
ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa
tietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina
oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria
neljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki
munat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta
kaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle,
joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen
ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut
kaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja
täällä hän oli vielä kerran "onnen löytökäinen", kuten Daylight häntä
nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.
Se oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat
San Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San
Josén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian
nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet
poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan.
Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää
heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle
ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he
äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.
"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi
heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie,
joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta
haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan
tuoda kiertoteitä kone perille."
Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin
Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.
Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat
päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon
selässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti
sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä
oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä
suoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla
tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli
Dede Mason -- Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli
ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt
häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli
toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista
kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa
jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka
Daylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja
paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.
"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.
"Niin teen", vastasi Daylight, "olkaa siis alallanne."
"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa
erinomaisesti."
Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill
syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight
nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin
ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa.
Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen
selässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä
oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla
luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla
paikalla, se oli varma.
Kun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi
Daylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään
sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen
koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse
ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan,
mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota
syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen
välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä
Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan
Berkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina
ratsastanut sinne vievää tietä pitkin -- luultavasti oli hän silloin
palannut kotiin.
Se oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta
kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut
raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina
antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon,
minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia
tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla
ja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi
siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei
kuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli
erinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin
tulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.
"Siinä on oiva hevonen", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä
innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut,
että Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi
sen.
"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä
oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin
leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin
kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei
pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä
rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi
on se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile.
Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan
nousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä
rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee
siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella
se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa
kaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä
se rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään.
On niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan
automobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää
räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen
nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian
raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille
lisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa
tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän,
mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt
mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."
Kauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että
se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan
oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein
kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja
hieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.
"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän
kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli
englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja
kankikuolaimet -- älkää panko niitä liian kireälle."
Daylight valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja
jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta,
mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja
Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta
muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se
tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Daylight oli
ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti ja Bob vietiin heti valjaineen
ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Daylight oli varhain liikkeellä.
Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, hänen rekivaljakkonsa
johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut
mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi
Berkeleyhin vievällä syrjätiellä ei hän nähnyt Dede Masonia eikä
tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa
tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti
häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja
temppuja ja se koetti lannistaa ratsastajansa samoinkuin ratsastaja
koetti lannistaa sen. Daylight käytti kaikki tietonsa ja taitonsa
hevosten hoidossa samalla kun Bob vuorostaan yritti jokaista
mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista
höllemmällä antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja
takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen
minuuttia pääsi Daylight alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä.
Sen jälkeen käyttäytyi Bob enkelimäisen siivosti. Se sai Daylightin
täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Daylight ratsasti
huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina ollenkaan
olematta varuillaan ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä
pyörimään salamannopeudella. Se pyöri takajaloillaan ja etujalat olivat
hiukan koholla maasta. Daylightin oikea jalka irtautui jalustimesta,
hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan; ja Bob käytti
asemaa hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede
Masonia tällä hetkellä, pääsi Daylight tavalliseen ratsastusasentoon ja
sai hevosen hillityksi.
Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä
kertaa Daylight pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä
ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen
pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan ja päätti
pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen
kylkeen. Mutta niin äkkinäisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että
niitä tuskin saattoi aavistaa ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.
"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun
täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka,
minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua
on pitää kannus aina valmiina iskemään -- ah, sinä paholainen!"
Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kannus kosketti sitä, potkasi
se vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun.
Uteliaisuudesta Daylight monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen ja
joka kerta potkaisi Bob jalustinta. Sitten Daylight noudatti hevosen
esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi
sitä ruoskalla vatsaan.
"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi
hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolennopeudeila kiitämään
eteenpäin.
Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen
ja Daylight valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun ei sitä enää
rangaistu, hiljensi Bob vauhtiaan puoli peninkulmaa kiidettyään ja
kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät
kiinni ja kaikki näytti käyvän hyvin.
"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Daylight, kun Bob pyöri.
Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan.
Daylight keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui
siihen molemmin käsin ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä
ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä
putoamisen ja Daylightille oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi
takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja
sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.
"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Daylight käyttäen kerran toisensa
perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja
takaperin saatkin kulkea kunnes lopen näännyt."
Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas
tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin.
Ja kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa,
käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin.
Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen
huohottiko se.
Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti
ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin
huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.
"No, onko kummempaa nähty!" puheli Daylight. "Ei vastahakoinen, ei
vihoissaan, ei mitään -- ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton
veitikka, Bob."
Vielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan
huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti
kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä
ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa
tietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla
pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan
mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti
eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia,
omaa varjoaan -- lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta
esinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten
Daylight taisteli hevosta vastaan.
Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan
pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää
kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin
narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman
kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti
Daylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja
koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta;
sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se
yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä.
Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän
päättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin
rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen.
Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka
ja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.
Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli
selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen
viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla
suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys
tavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä
taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan
väkivaltaisuuttakin.
"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob." sanoi
Daylight useammin kuin kerran tänä päivänä.
Ja tallirengille hän sanoi yöllä:
"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen
veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä
olen eläissäni nähnyt monta hevosta."
Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti
turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:
"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina ja saammepa
nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."