Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut
uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan
vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle
hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän
salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei
pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat
häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania,
hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta
hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän
oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja
löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.
Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla
kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen
oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta
niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet
rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan
koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa
vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se
ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet
ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut
hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän
vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa
hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin,
yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta,
lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi
häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena
sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan
kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet
ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä
huimemmin oli suominut San Fransiskoa.
Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja
kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles
Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli
ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat
luottaneet monilukuisuuteensa -- kunnes hän opetti heille muuta.
Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin.
Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen
kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella
yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä
sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten
tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua
katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme
toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta
kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus.
Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi
varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin,
Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan
oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata
häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä
ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin
voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt
heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.
Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään
tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista.
Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle
miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut,
ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan
tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen
tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa,
tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen
nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan,
jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli
muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut
hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.
Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen
tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että
pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa
apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä
siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.
Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede
Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän
ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla,
mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä,
että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon
kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen
ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi
Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän
näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin
komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa
liioittelematta ja lisäilemättä mitään."
Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli
hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta
milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut
aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin
epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli
hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.
Daylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei
pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa
menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja,
sitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun
tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi
hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään
Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä
paitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa
kunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt
peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan
yleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella
moottorivaunullaan San Joséhen -- tapaukset, joista sanomalehdissä
sitten tehtiin pilaa.
Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut
herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt
hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli
kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota
nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui
syntymään -- raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit
ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa.
Sellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko
sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai
suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä.
Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot
kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta
rosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta.
Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta
suuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin
onnellisille kuin osattomillekin kuolema.
Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut
menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita,
näennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua
mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni
mitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat
tallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat --
miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer -- välttämättä
olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat
typeriä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät
heiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin,
joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he
rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin
ne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla
kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan
ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu;
ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se
kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.
Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka
tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei
edes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut
valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät
pelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja
sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat
tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin,
toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla
kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen
lopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli
loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen
kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava
tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja
ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi,
suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja
viiniksi.
Hän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia
korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni
saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma
ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen
omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi
kadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota
jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi
häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi
sanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa
jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli
tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut
hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja
terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut
-- keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin
sitäpaitsi -- ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin,
että kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla
vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken
saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä
kortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivat _taistelu, kosto ja
cocktailit_. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.