Sensijaan, että olisi palannut maanantaina kaupunkiin vuokrasi
Daylight teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson
poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli
kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä missä hän oli ollut edellisenä
päivänä ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää -- niin
tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa
oli runsaasti vettä ja siitä syystä oli siellä uhkea kasvullisuus.
Kaivos oli hyljätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä
tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan
menoaan ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen entinen viisautensa ollut
unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat
tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja
rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa
muuta työansiota; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin,
kunnes vuosien toivon jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois.
Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Daylight, kun
hän kääntyi satulassa ja katseli rotkon poikki entistä kaatopaikkaa ja
tunnelin mustaa suuta.
Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja
umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin
vievälle ajotielle, seurasi hän sitä muutaman peninkulman ja joutui
pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää
tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi
tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulain rinteet,
mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.
Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle
aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois, Siellä täällä, missä multa
oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkää, kasvoi viinirypäleitä.
Daylight saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että
villi luonto näytti hiljattain päässeen voitonpuolelle. Tammivesakko
oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai
osaksi ruohottuneet ja hyljätyt; ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja,
jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta.
Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret
ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.
Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja
pysähdytti hevosensa veräjälle.
"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka
tekisi tuon edestänne."
Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi
häneen iloisesti. Daylight näki, että hänen työhön tottuneet kätensä
olivat aivankuin miehen, käsnäiset, suuret sorminivelistä ja karkeat ja
että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehenkengät.
"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette
kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"
Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, vei nainen
hänet asuinrakennukseen, missä Daylight näki käsipusertimen ja
viinin valmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja
liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson
viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse
valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, jälkimäinen
leski ja neljänkymmenen yhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa,
ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan
villejä vastaan Filippineille. Hän oli kuollut siellä jossakin
kahakassa.
Daylight joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä,
puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he
tulivat juuri ja juuri toimeen niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä.
Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet
viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli
jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä,
mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti
ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä?
Hän kuljetti sen rautatielle alhaalla laaksossa ja sai kaksikymmentä
kaksi senttiä. Ja matka oli pitkä. Meni päivä ennenkuin oli kulkenut
sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman
kera.
Daylight tiesi, että hotelleissa Riesling-viini, joka ei ollut edes
näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä.
Ja vanhus sai kaksikymmentä kaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli.
Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen, -- niihin, jotka tekivät
työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen
neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat,
maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan
lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän
täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestä kahdesta sentistä. Samasta
viinistä hän, Daylight maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria
neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli
maailman meno.
Oli seitsemän dollarin kahdeksankymmenen kahdeksan sentin ero hinnassa,
jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan
viinistä ja jonka hän, Daylight maksoi viinistä hotellissa. Viekas
kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia.
Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa.
He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi,
maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että
he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet -- kaksikymmentä
kaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän
itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin ja vain
harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.
"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.
"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentä yhdeksän."
"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"
"Siitä lähtien kuin olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa
Michiganissa kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja
tunnustan, että työ kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi."
"Milloin lepäätte?"
Vanhus katsoi häneen aivankuin olisi ajatellut, että kysymys oli
leikillä tehty, eikä vastannut.
"Uskotteko Jumalaan?"
Vanhus nyökähytti päätään.
"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Daylight; mutta
sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä
eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä ryöstettiin kehdosta hautaan.
"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"
Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksan
sataa mittaa."
Daylight ihmetteli mitä hän tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle
voisi sitä lahjoittaa.
"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Daylight
"Laskette varmaan leikkiä?"
"En, puhun vakavasti."
"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet
vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."
"Ja sitten?"
"Ostaisin itselleni ruumisarkun."
"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkku ja kaikki."
Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.
"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan
päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla
valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on
osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää
minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."
Hän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten
hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas
Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.
"Ihana maa", mutisi hän, "kovin ihana maa."
Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät
häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän
vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat
rotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen
täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi
kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä
hän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei
alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän
oli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä
näki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki
hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka.
Daylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään,
kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi
hänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja
hänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja
niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.
Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea
vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan
päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään
viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti
kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi
kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä
viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla,
joka muistutti Daylightista kaniinia.
Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden
paikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli
auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa
punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa
ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti
kirjettä kädessään.
"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte
tämän postiin", sanoi hän.
"Teen sen kyllä", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun.
"Asutteko täällä, vieras."
Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti
ja kiinteästi.
"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Hamish --
sanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?"
Daylight nyökäytti päätään.
"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?" Daylight irvisteli
vastatessaan:
"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."
"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni
mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta
kertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin
teidät heti. Nimeni on Ferguson."
"Asutteko täällä?" toisti Daylight kysymyksensä.
"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä
lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja
lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä,
jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."
Kävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa
innokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä
raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi
luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni
sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä
kasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren
rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen
muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla,
miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka
avaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin
makuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue
oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli
paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen
keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli
kaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.
Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.
"Mitä arvelette tästä?"
"Kaikki tehty käsin", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka
säteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.
"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani.
Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan
lähdettä."
"Se on aika poika", kuului Daylightin arvostelu, kun he palasivat
taloon käytyään sitä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.
Majan sisustus oli Daylightille täydellinen yllätys. Keittiö oli
erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa ja koko maja oli
yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli suuri pöytä, joka
oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon
ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Daylightista tuntui, ettei
hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa.
Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.
"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.
Huoneen kaunistus oli suuri hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä
tehty tulisija.
"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja kautta Jumalan, se
vetää! Ei milloinkaan savunhäiventäkälän muualla kuin savutorvessa, ei
edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."
Daylight oli ihastunut pikkumieheen ja samalla utelias. Kuinka oli
tämä kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli,
sitä ei voinut huomata. Miten siis? Koko asia vivahti seikkailulle ja
Daylight otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut
siihen, että isäntänsä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku
samantapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään
riisisuurimoita ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he
puhuivat siitä ja Daylight huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään
ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea sitä mistä piti ja vältti vain
sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingolliseksi
hänen ruuansulatukselleen.
Sen jälkeen Daylight otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen
päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä
erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä
mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja
korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Daylight
kysymyksensä.
"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, olen
koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en
ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te teette täällä? Mikä
sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne
tuloanne? Selittäkäähän!"
Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.
"Ennen kaikkea", alkoi hän, "säikähdyttivät lääkärit minut sanomalla
tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa
muutaman kuukauden elinaikaa ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin
oleskellut parantolassa, käynyt Europassa ja Hawai'issa. He koettivat
parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti,
vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut jos vaikka mitä. He olivat
köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi.
Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko;
ja toiseksi: olin elänyt luonnottomasti -- liian paljon työtä ja
vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin _Times-Tribunen_ päätoimittaja
--"
Daylight aivan ällistyi, sillä _Times-Tribune_ oli San Fransiskon
suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.
"-- enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi
ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä,
joka ei ollut hyvä sille yhtävähän kuin klubien ja hotellien ruoka
oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan
nurinkurisesti."
Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan. "Kun lääkärit
hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se
tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana
retkeillyt täällä ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi
minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin
peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Moon-laaksoon --
se on nimittäin Sonoma-laakson intiaani-nimitys. Ensi vuoden
asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin
kirjani tänne. En milloinkaan ennen tiennyt mitä on onni ja
terveys. Katsokaa minuun nyt ja sanokaa, luulisitteko minua
neljäkymmentäseitsemän-vuotiaaksi."
"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä
vuotta", tunnusti Daylight.
"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta ja se oli
viisitoista vuotta sitten."
He jatkoivat puheluaan ja Daylight katseli maailmaa uudelta puolelta.
Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi
kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt
rahasta, ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä
puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.
"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden
kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauvan. Minä en
ollut heille kiitollisuuden velassa mistään ja kun läksin sieltä, ei
heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle
riviäkään ja kysynyt: miten on laitasi, ukkoseni. Voinko millään
palvella sinua? Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Miten on Fergusonin
käynyt? Sen jälkeen olin minä heille vain muisto. Jok'ikinen heistä
tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten minä ollut
siitä pannut penniäkään säästöön."
"Mutta, kuinka te nyt menettelette?" kysyi Daylight. "Tarvitsettehan te
rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"
"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella
tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saa tilanomistajilta
aina jotakin työtä, Minä en tarvitse paljon rahaa, joten ei minun
tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän
täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja
aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden
poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin niin käsitätte, mistä se johtuu.
Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon
teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee
koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee
kotiin väsyneenä ja onnellisena sen sijaan, että olisi ruumiillisen
turtumuksen tilassa. Tuo tulisija -- nuo suuret kivet. -- Olin silloin
heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema ja muutamat noista suurista
kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin
itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla -- en
istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä... ja tässä minä nyt olen
entistäni ehompana ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen,
vai mitä?"
"Ja nyt kertokaa minulle Klondikesta ja miten te viime ryöstöllänne
panitte San Fransiskon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette
mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te
olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti!
Miksi ette pysynyt San Fransiskossa? Tai miksi ette raivaa itsellenne
maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi?
Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Nyt puhukaa ja antakaa
minun hetkinen kuunnella."
Vasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan
tähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta
päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän
piti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin
Hillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi
hänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi
tehdä hänelle kepposet.