Daylightin tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä
paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia
tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja
miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt
korkeammalle elämäntasolle ja hän oli teroittanut järkensä teräväksi
kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa, monimutkaisessa
taistelussa. Mutta hän oli kovettunut ja se oli tapahtunut hänen
entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut
sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tiennyt, että sitä
oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja
väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää
laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei
kohtuuttomaan ja väärään itsetehostamiseen, samalla kun ystävällinen
toisten kunnioittaminen -- vieläpä tavallinen arvonantokin -- oli
kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä alttarilla palvominen.
Ruumiillisesti ei hän enää ollut se rautalihaksinen mies, joka
hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi
ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyvä hänelle ja joi
niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi ja
hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan.
Itse asiassa oli Daylight tulemaisillaan lihavaksi. Tämä
ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat
intiaani-kasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien
poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua
selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt ja ihraleuvan ensimäinen poimu
näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset
ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat
käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin
lyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja
väkivaltaisuudesta.
Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä
peliä, halveksi useimpia niistä miehistä, joiden kanssa pelasi, ja
kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja
oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden
kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu
höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli
tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä
päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan
hänelle mieleen ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa,
jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät
yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat
alkuperäisempiä ja luonnollisempia, eivätkä olleet olevinaan. He olivat
kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta
raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei oltu kiilloitettu liukkaalla
tai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta Pacific oli ehdottanut, että
hänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana ja oli kuitenkin yksityisesti
antanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämät olivat pitäneet suurta ääntä
tästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Daylight nauroi ja meni hiljaa
matkoihinsa, vaikka hän panikin mustan merkin muutaman klubinjäsenen
nimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondikelaisen
rahamiehen käpälän musertavaa painoa.
Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin
Daylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa,
jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä
julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin
viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi,
ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes
ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan
hänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa,
luuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän
ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti
Daylightia ja siihen se asia päättyi.
Eräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja
sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan
tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja
nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta
itselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen
oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut
hänet ostamaan.
Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna
kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella.
Tiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät
puiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman
päässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori,
joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät
ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän
ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin
henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli
väsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä.
Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen -- vieläpä hyvä hevonen,
kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat
ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen.
Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan
narina kuului hyvältä hänen korvissaan.
Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin,
ratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan
kukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja
ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin
lähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen
lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin
kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty
saven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen
omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti
hän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän
ei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei
ainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta
tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa,
raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän
asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan
ympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se
yllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut
milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut.
Eihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja
nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja
etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla,
joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta
raittiiseen aamuilmaan.
Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan.
Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen
vuoden vanhan -- sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut
maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja
täällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti
suurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle
alalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi
muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi
punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.
Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi
kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden
muodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea
ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana
kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi
lumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja
kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight
ei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen
katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän
otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut
sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista
ja kaunista -- jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli
aivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen
ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin
liikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei
kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.
Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä
sananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria
kaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa
sulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa
paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen
ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja
katseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei
häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina
teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa
orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja
liikkumatonta lepoa.
"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon", kuiskasi
Daylight itsekseen.
Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron
partaalla.
Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja
peittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja
madronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi
itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista
paikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan
luo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös
vuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa
alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen
päänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.
Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria
samettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka
vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja
hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei
ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa
olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan
laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä
ja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja
ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja
varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.
Kuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan
kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen
kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama
oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan
alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien
väliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän.
Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset
sarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä
lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.
Daylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän
ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset
metsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä
mielenkiintoa -- puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka
riippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi
pienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden
himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia
väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat
pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten
huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka
lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan.
Kuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota
luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu
siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan
korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa
kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli
täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa
hänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka
olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.
"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen,
"ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen
tänne."
Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa
maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä -- ja hän
oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä
suuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty
oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen
ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä
ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen
multakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli
sitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli
runsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.
Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight
laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden
hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa,
auringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista
auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan
kana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku,
joka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin.
Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka
hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta
sataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että
paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat
viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän
näki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa
läpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa
vesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran
partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen
keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta
kasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.
Patoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään
kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan
ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat
sammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta
olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne
olivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat
vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään
jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se
kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat,
virta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät
auringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.
Palattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti
pois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen
lupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin
Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia
myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja
kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja
hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka
on jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui
hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta
huvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen
puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle,
kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean
lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän
puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään,
miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli
hyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa
viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa
ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui
erämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti
pintapuolista.
Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian
sinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun
eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia
aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa
juurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen
kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin
viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa
jälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen
sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen
valtameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli
länteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään
Sonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät
näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli
Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä.
Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti,
ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen
mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi
nähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun
selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman
päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa
portissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.
"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa",
ajatteli hän ääneen.
Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt
irtautumaan näköalasta ja alottamaan vuorelta laskeutumista. Häntä
huvitti kulkea uutta tietä alas ja siksipä olikin jo myöhäinen
iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Täällä
keksivät hakien terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi
erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli
nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen, päätti hän, että sen muodosti kolme
sypressiä ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut
istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakoittamana hän
päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se
oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea
jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän
joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat
pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä,
että paalut oli veistetty ja terotettu käsin. Aitauksen sisäpuolella
oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään
olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: _Pieni David, syntynyt 1855
kuollut 1859;_ ja _Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860_.
"Pienet lapsiraukat", mutisi Daylight.
Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli
kuihtuneita vihkoja villeistä kukista ja poikkipuun kirjaimet oli
hiljattain maalattu. Tämä antoi Daylightille aiheen hakea polkua ja
hän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli
tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti
maatalolle. Savupiipusta nousi savua ja hän joutui pian keskusteluun
hermostuneen, laihan nuorenmiehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli
vain maatilan vuokraaja. Miten suuri se oli? Sata kahdeksankymmentä
acrea, vaikka se näytti paljon suuremmalta. Se johtui siitä, että sen
rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa
ja kukkulat ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli
peninkulman pituinen.
"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa,
että kun he ensin rupesivat viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät
hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä ovat sen rajat epätasaiset ja
kalvetut."
Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta
kovin paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa.
Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies
ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa.
Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla
oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten
keittiöpuutarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.
"Te ette ole farmari", sanoi Daylight.
Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.
"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden
vuoden loman ja... täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa.
Palaan syksyllä konttoriin saatuani viinirypäleet korjuuseen."
Niin, hänellä oli yhdentoista acren suuruinen viinitarha, jossa
kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan.
Hän kasvatti suurimman osan siitä mitä he söivät. Jos paikka olisi
ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle
viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa
oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia ja siellä oli
muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista acrea, jossa hän
kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi löytyä. Siitä maksettiin
kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin karkeakortisesta
laaksoheinästä.
Kuunnellessaan tunsi Daylight äkkiä kateutta tuota nuorta miestä
kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta
tuntia samoillut.
"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?" kysyi hän.
Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.
"Siksi, ettemme edisty täällä..." (hän epäröi hetkisen) "ja siksi,
että on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja
sitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti
tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en
pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut
hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja
oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu
on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa
maatilkun ja jäädä siihen."
Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja
kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen,
joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä
ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika,
jolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun
tavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan
kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit
olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään
kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka
koe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli
sinne tulvinut kullankaivajia.
Hennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä
illalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut
kaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa
päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli
hänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen
Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita
lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki
tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita
paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen
kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle,
joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä
maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa
turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.
Daylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä
ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan,
joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata
rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat
olivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei
näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi
kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka
tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä
ei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka
ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja
tyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt
niin tyytyväisen näköistä olentoa.
"Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän.
"Kahdeksankymmentä neljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra,
kahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet."
"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?" arveli Daylight.
"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin
härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja
olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin
samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."
"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"
Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.
"Kuinka sen ottaa", sanoi hän ratkaisevasti. "En ole milloinkaan ollut
yksin ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa ja
minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn 'Friscossa'. Mutta
nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa
vuodesta 54 alkaen -- olin ensimäisiä uutisasukkaita espanjalaisten
jälkeen."
Daylight pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:
"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet
häpeään ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."
Vanhus nauroi ja Daylight jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja
koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli
tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä oli palannut. Hän ei voinut
karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko
kahdeksankymmentäneljä-vuotiaaksi. Daylightin mieleen juohtui ajatus
seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Fransiskossa karkoitti
tämän ajatuksen.
"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästynyt
peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan ja kaupunki
saa mennä helvettiin."